Tie vuoden urheiljaksi on hyvin yksinkertainen tänä vuonna.
Jarkko Niemisen täytyy voittaa Wimbledon.
Mikko Ilosen täytyy voittaa Augustan PGA-kilpailu ja luultavasti yksi tai kaksi muuta PGA-tason kilpailua.
Janne Ahosen sekä Kerttu Niskasen täytyy voittaa olympiakultaa.
Roope Tonterin täytyy voittaa kaksi olympiakultaa.
Teemu Selänteen täytyy voittaa olympiakulta sekä Stanley-Cup.
Antti Ruuskasen täytyy hävitä MM-kisoissa hopeaa ja voittaa Pihtiputaan keihäskarnevaalit.
Tämä vain Suomessa.
Tuosta sitten jännittämään mikä näistä toteutuu.
Sen enempää ei kiinnosta tästä ikuisuusaiheesta vääntää, mutta todetaan nyt se, että viime vuonna nuo suomalaisten urheilusaavutukset olivat niin vähissä, että oli aika lailla makuasia, keneen valinta kohdistui.
Mattssonin ainoa saavutus oli MM-pronssi. Vaikka uinti on tietysti laajasti harrastettu laji, niin on fakta, että 200 metrin rintauinti ei ole sieltä arvostetummasta tai kilpaillummasta päästä. Onhan yleisurheilussakin kilpailu kovaa, vaikka ei sitä keihäänheitossa olisikaan. Toki itselleni Mattssonin pronssi oli vuoden sykähdyttävin urheiluhetki.
Tonterin kaksi MM-kultaa olivat toki kova juttu. Arvostusta vain laskee, että noita MM-kisoja eivät arvosta hirvesti edes itse lautailijat. Lisäksi erityisesti Pohjois-Amerikan parhaat eivät edes ole mukana. Miksi suuren yleisön pitäisi tätä sitten arvostaa? Jos Tonteri ottaa olympiakultaa, on asia aivan eri. Keihäänheitossa kaikki parhaat ovat MM-kisoissa mukana.
Boströmin ainoa saavutus oli MM-kulta vähiten arvostetulla suunnistumatkalla eli sprintissä. Hieno saavutus toki.
Leo-Pekka Tähteä hehkuttavat voisivat muistaa, ettei sitä lajia (siis Tähden kelausluokkaa) tosissaan harrastavia ole kuin muutama. Eihän kukaan ketään saappaanheittäjääkään ehdota. Jo Suomessa on tosissaan keihästä heittäviä lähes kymmenen.
Pitkämäki voitti MM-hopeaa keskellä kesää tulleen todella vaikean vamman jäljiltä ja tämän lisäksi voitti kauden aikana pari Timanttiliigan kisaa. Lisäksi hän heitti kauden kärkituloksen. Pitkämäki oli kokonaisuudessaan kauden paras keihäsmies, tämän jopa Vesely myönsi. Ja kyllähän Pitkämäki yksi Suomen kovimmista URHEILIJOISTA on, siitä ei pääse mihinkään.
Rask olisi vienyt tittelin, jos Boston olisi voittanut Stanley Cupin ja Rask valittu pudotuspelien arvokkaimmaksi pelaajaksi.
Nieminen ei voittanut viime kaudella mitään eikä edennyt yhdessäkään kauden pääkisassaan eli Grand Slamissa toista kierrosta pidemmälle. Aikamoinen perseennäyttö olisi valita tällainen vuoden urheilijaksi. Kiistatta loistava esikuva ja ansaitsee elämäntyöstään pystin, mutta vuoden urheilijaksi ei tuollainen riitä.
Ilonen on hyvä golffari, muttei tehnyt mitään niin hienoa, että ansaitsi vuoden urheilijan tittelin. Jos on maailmanlistalla sijoilla 50-120, ei ole voittanut yhtään oikeasti arvostettua kisaa, eikä pääse edes mukaan suureen osaan niistä merkittävimmistä kisoista, ei silloin ole vuoden urheilijan titteliä ansainnut, edellyttäen, että maassa on edes muutama omassa lajissaan (tarpeeksi kilpailtu laji) hyvin pärjännyt urheilija. Tilanne muuttuu heti, kun alkaa tulla oikeasti kovia näyttöjä, mitään minulla ei ole Ilosta vastaan.
Otetaan vertauksen vuoksi Ruotsi, jossa Henrik Stenson voitti niukasti hiihtäjä Johan Olssonin nenän edestä vuoden urheilijan pystin. Jos Stenson oli juuri ja juuri vuoden urheilija, miten Ilonen voisi päästä edes lähelle, vaikka eri maista onkin kyse. Olsson siis voitti MM-kultaa hiihdossa.
Minusta Suomen vuoden urheilijan pitää olla sellainen urheilija, jonka saavutus on aidosti ilahduttanut suurta osaa kansasta tai edes toimittajajoukosta. Väitän, että Ilosen saavutukset eivät tätä tehneet.
No, nämä nyt olivat vain minun mielipiteitäni. Omia saa toki esittää.
PS. Vituttaa muuten nuo ES:n ja kumppaneiden letkautukset. "Ilosen pitää heittää mailapussiaan 90 m, jotta voisi saada vuoden urheilijan palkinnon". Eka pitäis varmaan saavuttaa jotakin. Katsellaan asiaa sitten, kun alkaa tulla oikeasti kovia tuloksia vähän useammin.