Erästä sydänsairaasta lapsesta kertovaa elokuvaa katsellessani tuli mieleen tälläinen ajatus että minkä hintainen on ihmiselämä. Tämä elokuva oli sikäli keskeräinen tai vaihtoehtoisesti ajateltuna huonosti tehty, että siinä katsoja joita ajattelemaan asioita pidemmälle itse. Juoni oli että penskan sydänleikkaus olisi maksanut 250 000 dollaria eikä vakuutus sitä maksanut. Tässä vaiheessa pitää tietenkin heti sanoa että ainoa oikea vastaus kysemykseen on että ihmiselämälle ei voida mitata hintaa, joten pää voidaan hyvällä omallatunnolla laittaa takaisin pensaaseen piiloon, lopettaa ketjun lukeminen ja lopettaa pohdiskelut että mitä esim. terveydenhuollossa kannattaa tehdä ja mitä ei. Kiitos ketjun lukemisesta.
Jos joku moraalisesti epäkelpo yksilö vielä kuitenkin jatkaa lukemista niin kerron hieman lisää ajatuksiani.
Täydellisessä maailmassa kaikkien ihmisten kaikki vaivat tutkitaan ja hoidetaan viimeisen päälle kustannuksista välittämättä. Tässä vastenmielisessä nykymaailmassa vain ilkeät lääketieteen tutkijat kehittävät uudempia ja hienompia sekä teknisesti kehittyneempiä hoitomuotoja, joilla saadaan tiettyjä sairauksia ja vikoja hoidettua yhä paremmin ja paremmin. Ongelma näissä hoidoissa ja menetelmissä on, että ne maksavat miljoonia ja miljoonia ja ahneet ja saidat veronmaksajat eivät maksa tarpeeksi veroja niiden kustantamiseen, joten kaikkea olemassa olevaa hoitoa ei voida aina kaikille tarjota.
Niinpä nyisessä maailmassa pitää tehdä päätöksiä että ketä ja mitä hoidetaan. Koska kysymys mitä kannattaa hoitaa on oma tieteenlajinsa, jota opetetaan ja tutkitaaan yliopistoissa, niin sen pohtiminen ilman koulutusta täällä keskutelupalstalla on mielestäni hieman naiivia. Yleisesti ottaen kuitenkin kustannustehokkuusvaikutuksiltaan kaikkein huonoin tapa käyttää rahaa on pelastushelikopterit ja vastaavat mediaseksikkäät nopean toiminnan keinot joita perustellaan aluepoliitikalla tai muilla täysin asiaan epäollennaisilla seikoilla vaikka tehokkaampaa olisi panostaan ennakoivaan ja ehkäisevään toimintaan.
Minun mielestäni oikea tapa ajatella asiaa on määritellä joku tietty budjetti (tietty prosenttiosuus valtion budjetista), joka terveydenhuoltoon vuosittain käytetään ja sen jälkeen tutkijat tekevät kustannustehokkuusajattelun mukaisia päätöksiä, että mitä ja ketä hoidetaan ja lääkäreille jätetään vain se hoitaminen, jotta he voivat olla hyvällä omallatunnolla ja noudattaa antiikkisia valojaan.
Kuulin joskus erään terveydenhuollon ammattilaisen kertovan siitä että kuinka hän oli ollut jossain johtokunnassa, jossa pohdittiin hoitamis/hoitamatta jättämispäätöksiä. Tämä ihminen kertoi että hänelle tuli tuollaisesta keskustelusta niin paha on olo, että hän ei osallistunut keskusteluun. Ei kai tuollaista voi muuten kommentoida, paitsi että kyseinen henkilö on ollut täysin väärä henkilö tuohon asemaan.
Muistan joskus omalla kohdallani törmänneen lääkäreiltä ajatteluun jota en ymmärrä. Parikin kertaa he ovat meinanneet laittaa minut röngtenkuvaukseen jossa selviäisi että onko varpaassa tai vastaavassa ollut hiusmurtuma vai ei. Ei siinä muuta, mutta vaikka kuvauksissa olisi löytynyt hiusmurtuma niin sille ei olisi tehty mitään eli hoitona olisi ollut vain lepo. Jos siinä taas ei olisi ollut murtumaa niin hoitona olisi myös ollut lepo, miksi siis kuvaus jolla ei ole mitään väliä?
Tämä ketä hoidetaan onkin sitten eettisempää pohdiskelua, joten siitä enemmänkin tässä ketjussa.
Varsin yleisesti hyväksytyn ajattelutavan mukaan lapset ja nuoret ovat hoitolistalla etusijalla ja vanhukset viimeisenä. Hyväksyn ajattelutavan eikä siitä sen enempää. Vaikeampia pohdintoja tulee siinä vaiheessa kun esim. pikkulapsella on sairaus tai vika jonka korjaaminen maksaa paljon. Missä menee raja että milloin kädet pitää nostaa ylös? 100 000 euroa? 200 000 euroa? 500 000 euroa? miljoona euroa? kymmenen miljoonaa euroa? Kaikki hoito on kuitenkin pois joltain toiselta avun tarvitsijalta, eikä mistään loputtomasta rahapuusta, kuten esim Nokian optiomiljoonista, kuten julkisuudessa tunnutaan usein ajattelevan.
Tietenkään terveydenhuollon kustannukset eivät jakaudu tasaisesti eri ihmisten välille, eikä moraalisesti tarvikkaan eli yksittäisten henkilöiden kohdalla hoito voi ylitää tälläisen keskiarvon selvästi ja kaikki saadaan silti hoidettua tiettyyn pisteeseen asti.
Usein ihmiselämän hinnaksi lasketaan hänen koulutuksensa arvo. Se korreloi ilmeisestikin melko hyvin hänen taloudelliseen arvoonsa yhteiskunnan kannalta laskettuna. Tältä kannalta ajateltuna pienten lasten korkea preferoiminen hoitopäätöksiä tehdessä on muuten aika kyseenalaista.
Valtion budjetista käytetään koulutukseen reilu 3 mrd euroa vuodessa. Siitä nautii kerrallaan n. 10% väestöstä ja kun suomalaisen koulutus kestää arviolta keskinäärin 12-14 vuotta niin yhden keskimääräisen suomalaisen koulutuksen arvo on luokkaa 75 000-85 000 euroa tosin kouluttautuminen jatkuu usein tavalla tai toisella vielä opiskeluajan jälkeenkin.
Lainsäädännössä taas ajatellaan että mikäli perheenelättäjä kuolee ja siihen on syyllinen, niin vahingonkorvaussumma on suhteuttu hänen potentiaaliseen/todennäköiseen ansaitsemiseensa loppuelämänä. Tältä kannalta taas nuori ihminen on selvästi vanhaa arvokkaampi.
Jos suomalainen ansaitsee keskimäärin vajaat 2000 euroa kuussa ja hän on 40 vuotta työelämässä (joka ei ole todellakaan ole keskiarvo) hänen laskennallinen arvonsa parikymppisenä on luokkaa miljoona euroa.
No joo, eipä tästä pohdiskelusta juuri mitään valmista tullut (mikäli siitä edes tarkoitus oli tulla).
Mikä on oikea tapa laskea ihmiselämän arvo vai pitääkö sellaista edes laskea? Mihin asti ihmisiä voidaan hoitaa ja mitä tai ketä pitäisi jättää hoitamatta?
Jos joku moraalisesti epäkelpo yksilö vielä kuitenkin jatkaa lukemista niin kerron hieman lisää ajatuksiani.
Täydellisessä maailmassa kaikkien ihmisten kaikki vaivat tutkitaan ja hoidetaan viimeisen päälle kustannuksista välittämättä. Tässä vastenmielisessä nykymaailmassa vain ilkeät lääketieteen tutkijat kehittävät uudempia ja hienompia sekä teknisesti kehittyneempiä hoitomuotoja, joilla saadaan tiettyjä sairauksia ja vikoja hoidettua yhä paremmin ja paremmin. Ongelma näissä hoidoissa ja menetelmissä on, että ne maksavat miljoonia ja miljoonia ja ahneet ja saidat veronmaksajat eivät maksa tarpeeksi veroja niiden kustantamiseen, joten kaikkea olemassa olevaa hoitoa ei voida aina kaikille tarjota.
Niinpä nyisessä maailmassa pitää tehdä päätöksiä että ketä ja mitä hoidetaan. Koska kysymys mitä kannattaa hoitaa on oma tieteenlajinsa, jota opetetaan ja tutkitaaan yliopistoissa, niin sen pohtiminen ilman koulutusta täällä keskutelupalstalla on mielestäni hieman naiivia. Yleisesti ottaen kuitenkin kustannustehokkuusvaikutuksiltaan kaikkein huonoin tapa käyttää rahaa on pelastushelikopterit ja vastaavat mediaseksikkäät nopean toiminnan keinot joita perustellaan aluepoliitikalla tai muilla täysin asiaan epäollennaisilla seikoilla vaikka tehokkaampaa olisi panostaan ennakoivaan ja ehkäisevään toimintaan.
Minun mielestäni oikea tapa ajatella asiaa on määritellä joku tietty budjetti (tietty prosenttiosuus valtion budjetista), joka terveydenhuoltoon vuosittain käytetään ja sen jälkeen tutkijat tekevät kustannustehokkuusajattelun mukaisia päätöksiä, että mitä ja ketä hoidetaan ja lääkäreille jätetään vain se hoitaminen, jotta he voivat olla hyvällä omallatunnolla ja noudattaa antiikkisia valojaan.
Kuulin joskus erään terveydenhuollon ammattilaisen kertovan siitä että kuinka hän oli ollut jossain johtokunnassa, jossa pohdittiin hoitamis/hoitamatta jättämispäätöksiä. Tämä ihminen kertoi että hänelle tuli tuollaisesta keskustelusta niin paha on olo, että hän ei osallistunut keskusteluun. Ei kai tuollaista voi muuten kommentoida, paitsi että kyseinen henkilö on ollut täysin väärä henkilö tuohon asemaan.
Muistan joskus omalla kohdallani törmänneen lääkäreiltä ajatteluun jota en ymmärrä. Parikin kertaa he ovat meinanneet laittaa minut röngtenkuvaukseen jossa selviäisi että onko varpaassa tai vastaavassa ollut hiusmurtuma vai ei. Ei siinä muuta, mutta vaikka kuvauksissa olisi löytynyt hiusmurtuma niin sille ei olisi tehty mitään eli hoitona olisi ollut vain lepo. Jos siinä taas ei olisi ollut murtumaa niin hoitona olisi myös ollut lepo, miksi siis kuvaus jolla ei ole mitään väliä?
Tämä ketä hoidetaan onkin sitten eettisempää pohdiskelua, joten siitä enemmänkin tässä ketjussa.
Varsin yleisesti hyväksytyn ajattelutavan mukaan lapset ja nuoret ovat hoitolistalla etusijalla ja vanhukset viimeisenä. Hyväksyn ajattelutavan eikä siitä sen enempää. Vaikeampia pohdintoja tulee siinä vaiheessa kun esim. pikkulapsella on sairaus tai vika jonka korjaaminen maksaa paljon. Missä menee raja että milloin kädet pitää nostaa ylös? 100 000 euroa? 200 000 euroa? 500 000 euroa? miljoona euroa? kymmenen miljoonaa euroa? Kaikki hoito on kuitenkin pois joltain toiselta avun tarvitsijalta, eikä mistään loputtomasta rahapuusta, kuten esim Nokian optiomiljoonista, kuten julkisuudessa tunnutaan usein ajattelevan.
Tietenkään terveydenhuollon kustannukset eivät jakaudu tasaisesti eri ihmisten välille, eikä moraalisesti tarvikkaan eli yksittäisten henkilöiden kohdalla hoito voi ylitää tälläisen keskiarvon selvästi ja kaikki saadaan silti hoidettua tiettyyn pisteeseen asti.
Usein ihmiselämän hinnaksi lasketaan hänen koulutuksensa arvo. Se korreloi ilmeisestikin melko hyvin hänen taloudelliseen arvoonsa yhteiskunnan kannalta laskettuna. Tältä kannalta ajateltuna pienten lasten korkea preferoiminen hoitopäätöksiä tehdessä on muuten aika kyseenalaista.
Valtion budjetista käytetään koulutukseen reilu 3 mrd euroa vuodessa. Siitä nautii kerrallaan n. 10% väestöstä ja kun suomalaisen koulutus kestää arviolta keskinäärin 12-14 vuotta niin yhden keskimääräisen suomalaisen koulutuksen arvo on luokkaa 75 000-85 000 euroa tosin kouluttautuminen jatkuu usein tavalla tai toisella vielä opiskeluajan jälkeenkin.
Lainsäädännössä taas ajatellaan että mikäli perheenelättäjä kuolee ja siihen on syyllinen, niin vahingonkorvaussumma on suhteuttu hänen potentiaaliseen/todennäköiseen ansaitsemiseensa loppuelämänä. Tältä kannalta taas nuori ihminen on selvästi vanhaa arvokkaampi.
Jos suomalainen ansaitsee keskimäärin vajaat 2000 euroa kuussa ja hän on 40 vuotta työelämässä (joka ei ole todellakaan ole keskiarvo) hänen laskennallinen arvonsa parikymppisenä on luokkaa miljoona euroa.
No joo, eipä tästä pohdiskelusta juuri mitään valmista tullut (mikäli siitä edes tarkoitus oli tulla).
Mikä on oikea tapa laskea ihmiselämän arvo vai pitääkö sellaista edes laskea? Mihin asti ihmisiä voidaan hoitaa ja mitä tai ketä pitäisi jättää hoitamatta?