Mikä näistä on mieluisin kuolintapasi?

[Byvajet]

Olen teini-iästä saakka toivonut kuolemista varhain ja nopeasti. Esimerkiksi salamannopea kuolema onnettomuudessa tai massiivinen infarkti kelpaisivat. Minun on vaikea ymmärtää, miksi kukaan tahtoisi nääntyä pois sen sijaan että lähtisi saappaat jalassa yllättäen.

Kun kuolema kuitenkin tulee, niin miksi ei sitten kerralla ja raskaasti lyöden ilman sen kummempia rimpuiluja ja filosofisia pohdintoja.

Omaan näkemykseeni vaikuttaa se, että minulle läheiset ja erittäin älykkäät ja korkeasti koulutetut ihmiset ovat nääntyneet takaisin lapsiksi, kun kroppa kestää, mutta mieli ei. Ikä on joillakin lähennellyt sataa. Juuri kävin kesälomareissulla katsomassa yhtä, jonka kroppa hyvällä lykyllä kestää yli 100 vuoteen. Menneisyys on vielä mielessä, mutta nykyisyydestä ei hirveästi mieleen jää. Vähitellen tuostakin ihmisestä tulee kuori, joka elää menneisyydessä olematta enää varsinainen ihminen, persoona, joka elää vuorovaikutuksessa ympäristöönsä.

Jos joku tahtoo elää kauan, kertokaa, miksi. Minä en ole vielä erityisen vanha, mutta kyllä se vain on myönnettävä, että suorituskyky heikkenee. Tästä se on laskua koko loppuikä, eikä sitä esimerkiksi liikunnalla pysty estämään, ainoastaan hidastamaan. Lisäksi perimän merkitys on suuri, joten sattumankauppaa tämä on.

Mitä ihminen nopeassa ja yllättävässä kuolemassa menettää? Jos joku menettää, niin läheiset, mutta ei ihminen itse.

 

[Rekka Pinne]

Mielestäni kaikista mieluisin tapa olisi kuolla sodassa. Nopea kuolema ja ihmiset ainakin kunnioittaisivat ja muistelisivat.

 

[Hera80]

En halua kuolla enkä siksi äänestänyt. Keskusteluun heitän kuitenkin mielipiteeni siitä, että en toivo nopeaa, yllättävää kuolemaa. Nuorempana toivoin noin, mutta elämänkokemuksen karttuessa ja kuolemaakin nähneenä ymmärtänyt sen, että se olisi esim. perheelle varsin ikävä vaihtoehto. Haluan jättää jäähyväiset muistamaan jääville, sillä se helpottaa heidän pohjatonta suruaan, kun ovat saaneet saattaa minut rajan toiselle puolelle.

 

[xps]

Kerran on ollut todella close call kun olin 1kk koomassa. En muista tapahtuneesta tai edes sitä edeltävistä päivistä mitään, ja lukuunottamatta muutamia hallusinaatioita/unia mitä näin sinä aikana niin luulisin että kuolleena oleminen on aika samanlaista. Onhan se ikuinen tiedottomuus ajatuksena aika ahdistava, joten parempi että tulee nopeasti ja suht kivuttomasti ettei siihen tarvitse mitenkään "valmistautua" . Eli 59 vuotiaana

 

[vilperi]

En halua kuolla enkä siksi äänestänyt. Keskusteluun heitän kuitenkin mielipiteeni siitä, että en toivo nopeaa, yllättävää kuolemaa. Nuorempana toivoin noin, mutta elämänkokemuksen karttuessa ja kuolemaakin nähneenä ymmärtänyt sen, että se olisi esim. perheelle varsin ikävä vaihtoehto.

Minullakin on kokemusta sekä nopeasta, yllättävästä kuolemasta että hitaasta kuolemasta. Ei tietenkään omakohtaista kokemusta mutta veli kuoli nopeasti ja yllättäen. Äidin kuolemaa taas edelsi pitkä, monien kuukausien sairaalajakso.

Näistä helpoimmin käsiteltävä oli kyllä veljen äkillinen poistuminen maan päältä. Tietenkin veljellä oli ikää sen verran vähän että kuoli aivan liian nuorena mutta jos vertaa ihan vain näitä kuolintapoja ja ei ota huomioon muita seikkoja nyt. Niin tuo äkillinen ja yllättävä kuolema oli kevyemmin käsiteltävissä. Ei toki mikään kevyt juttu toki sekään.

Se veljen kuolema tuli kertalaakilla. Yksi isku ja se oli siinä. Asia oli vain sitten sulateltava. Äidin menehtymistä edelsi monien kuukausien sairaalajakso mikä sekin oli ensin varsin raskas. Toki en itse tiennyt ensin että tuo sairaalajakso johtaa lopulta kuolemaan, vanhempani tiesivät jo kuulemma senkin. Sain jälkeenpäin isältäni kuulla.

Mutta kyllä itse otan mielummin nopean ja äkillisen kuoleman kuin "pitkän kuoleman". Sitä tässä koitan ja haluan sanoa.

 

[redpecka]

Jos joku tahtoo elää kauan, kertokaa, miksi.

Niillä on hyvät geenit ja pääkoppa pysyy kasassa jotta voivat nähdä lapsenlapsiaan. Muuta en keksi sulle tässä.

Hyvin vaikeita äänestettäviä roudasit tuohon framille. Varmaan tiedät, että hyvin vaikea kenenkään äänestäjän noista vaihtoehdoista on löytää omaansa. En osaa keskusteluopalstalla sanoa enempää.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Muistisairausvaihtoehto heikkenemisineen on sikäli houkutteleva, että tuossa on yleensä aikaa tehdä johtopäätöksiä. Asiat halki läheisten kanssa, mahdollinen testamentti kuntoon, ja muutama muukin tekemätön asia ehkä valmiiksi. Sitten puku päälle, plankkikengät jalkaan, lippu salkoon ja kuula kalloon. Turha odottaa paria kolmea vuotta ja uumoiltua seiskaysiä, ettei tuollainen toimitus hoituisi enää omin voimin.

 

[HPL76]

Toisaalta toivois että eläis mahdollisimman pitkään jotta vois sitten eläkepäivillä vanhana kärttyisenä mulkkuna vittuilla kaikille ilman huolta huomisesta. Tuntuu olevan maan tapa että vanhukset ovat kusipäitä missä ikinä liikkuvatkin, ja nuoremmilta täytyisi löytyä ymmärrystä. Sitä mäkin sitten huudan paskat vaipassa tuolla kaupungilla.

 

[SOF1969]

En halua kuolla enkä siksi äänestänyt. Keskusteluun heitän kuitenkin mielipiteeni siitä, että en toivo nopeaa, yllättävää kuolemaa. Nuorempana toivoin noin, mutta elämänkokemuksen karttuessa ja kuolemaakin nähneenä ymmärtänyt sen, että se olisi esim. perheelle varsin ikävä vaihtoehto. Haluan jättää jäähyväiset muistamaan jääville, sillä se helpottaa heidän pohjatonta suruaan, kun ovat saaneet saattaa minut rajan toiselle puolelle.

Tässä on kyllä validi pointti. Itsellä on omien vanhempien kautta molemmat kokemukset. Faija kuoli yhtäkkiä, pari päivää sen jälkeen kun täytti 65. Mutsi löysi kuolleena tullessaan töistä kotiin. Se on kova paikka jälkeenjääville. Mutsi sen sijaan sairasti pitkään ennen lähtöään. Molemmissa on tietysti puolensa, mutta kyllä äkkilähtö on läheisille kova kokemus.

 

[ms.qvist]

Mielestäni kaikista mieluisin tapa olisi kuolla sodassa. Nopea kuolema ja ihmiset ainakin kunnioittaisivat ja muistelisivat.

Tai sitten se kuolema ei olisikaan nopea, haavoittuisit luodista, sirpaleesta tai jostain muusta, ikävässä tapauksessa kestäisi päiviä ennen kuin pääsisit kenttäsairaalaan tai sotilassairaalaan saamaan parempaa hoitoa - nämä tunnit ja päivät vaikeasti haavoittuneena, hyvässä lykyssä morfiinia saaden, voivat tuntua pitkiltä ja kiduttavilta, jolloin kuvitelmat nopeasta (ja armeliaasta) kuolemasta todennäköisesti haihtuvat mielestä.

Ja, jos oikein paskamäihä käy, niin etpä kuolekaan, vaan sinut kursitaan kokoon ja lopulta - kuukausien kuntoutuksen jälkeen - pääset siviiliin raajarikkona, sirpaleita päässä, neurologisista ongelmista ja jatkuvista kivuista kärsien, kädet tai jalat amputoituna (ikävässä tapauksessa kaikki neljä raajaa amputoituna) näkemään, kuinka kaikki katsovat sinua säälien altakulmain, katseen sanoessa "Tuokin idiootti lähti tapattamaan itsensä toisten sotiin", ja siinä tapauksessa se vasta vituttaakin, kun tajuaa, ettei saanut kunniakkaita hautajaisia vaan säälinsekaista vittuilua.

Eikä niitä kuolleitakaan aina kunnioiteta ja hyvällä muistella, entistä useammin (entistä lukuisammassa joukossa maita) kuolleiden omaisille annetaan lämmintä kättä ja prenikka kouraan - se ei enää kovinkaan kunniakasta ole. Toki sekin on parempi kuin joutua hautaan, jossa on vain päivämäärä, jolloin hauta luotiin umpeen. Ei nimeä, ei mitään muutakaan - omaisesi saavat ehkäpä joku päivä tiedon, että "R.P menehtynyt tilapaisessä sijoituspaikassa".

Mutta, toisaalta, eipä tuo muistisairaus, kuihtuminen ja lopulta - armelias - kuolema, houkuttelevalta tunnu. Ainoa onni siinä liene se, että on muistisairas (niille omaisille se raskaampaa on, joita minulla ei onneksi liiemmin ole).

 

[Rekka Pinne]

Tai sitten se kuolema ei olisikaan nopea, haavoittuisit luodista, sirpaleesta tai jostain muusta, ikävässä tapauksessa kestäisi päiviä ennen kuin pääsisit kenttäsairaalaan tai sotilassairaalaan saamaan parempaa hoitoa - nämä tunnit ja päivät vaikeasti haavoittuneena, hyvässä lykyssä morfiinia saaden, voivat tuntua pitkiltä ja kiduttavilta, jolloin kuvitelmat nopeasta (ja armeliaasta) kuolemasta todennäköisesti haihtuvat mielestä.

Ja, jos oikein paskamäihä käy, niin etpä kuolekaan, vaan sinut kursitaan kokoon ja lopulta - kuukausien kuntoutuksen jälkeen - pääset siviiliin raajarikkona, sirpaleita päässä, neurologisista ongelmista ja jatkuvista kivuista kärsien, kädet tai jalat amputoituna (ikävässä tapauksessa kaikki neljä raajaa amputoituna) näkemään, kuinka kaikki katsovat sinua säälien altakulmain, katseen sanoessa "Tuokin idiootti lähti tapattamaan itsensä toisten sotiin", ja siinä tapauksessa se vasta vituttaakin, kun tajuaa, ettei saanut kunniakkaita hautajaisia vaan säälinsekaista vittuilua.

Eikä niitä kuolleitakaan aina kunnioiteta ja hyvällä muistella, entistä useammin (entistä lukuisammassa joukossa maita) kuolleiden omaisille annetaan lämmintä kättä ja prenikka kouraan - se ei enää kovinkaan kunniakasta ole. Toki sekin on parempi kuin joutua hautaan, jossa on vain päivämäärä, jolloin hauta luotiin umpeen. Ei nimeä, ei mitään muutakaan - omaisesi saavat ehkäpä joku päivä tiedon, että "R.P menehtynyt tilapaisessä sijoituspaikassa".

Mutta, toisaalta, eipä tuo muistisairaus, kuihtuminen ja lopulta - armelias - kuolema, houkuttelevalta tunnu. Ainoa onni siinä liene se, että on muistisairas (niille omaisille se raskaampaa on, joita minulla ei onneksi liiemmin ole).

Tarkennan tuota sodassa kuolemista, että sota olisi nimenomaan Suomessa ja kuolema tapahtuisi siten, että olisin pelastanut jonkin toisen hengen, esim. heittämällä kuoppaan pommituksessa tai vaikka siten että käy hakemassa haavoittuneen toverin, mutta kuolisikin itse. Luulisi ainakin silloin kunnioitusta tippuvan, jos olisi pelastanut tai uhrautunut.

Toki voisi käydä paska tuuri ja haavoittua ja kokea tuskaisen kuoleman ja silloin kuoleminen olisi kaukana mieluisesta. Raajojen menetys, osumat päähän ja myös näön menetys olisivat kaikista hirveimmät.

Mutta siis, jos Suomeen tulisi sota, niin siinähän olisi kunniakasta kuolla, varsinkin jos on tehnyt jonkun uroteon tai pelastanut toisen hengen.

Mutta mikä tahansa nopea kuolema kelpaa, mutta sodassa se olisi mieluisinta.

 

[Vuokralainen]

Ei näistä mikään, sillä meidän suvussa on tapana elää pitkään ilman dementiaa hyvä elämä ja kuolla sitten vaan vanhuuteen. Mun mutsi on juuri nyt 89-vuotias ja elää hyvää elämää omassa kodissaan.
Vaikka mulla on ollut sairauksia ihan vitusti, ja ikääkin jo yli 50, niin teen paljon sen eteen, että mulla olisi hyvä ja pitkä loppuelämä.
Vaikka nyt sitten vittu välillä ratkeenkin ryyppäämään.
Sitä varmemmin mä kuolen sairaskohtaukseen nuorena tai elän sairaan vanhuuden, mitä huonommat elämäntavat mulla juuri nyt on.
Tota sairasta vanhuutta moni nuori jää varmasti ihmettelemään. Ei kaikki vanhukset ole kiukkusia ja jatkuvasti sairaita, ja siksi haluankin koittaa elää vanhaksi.

 

[NDT665]

Kaunein paikka kuolla olisi varmaankin oman Kullan jalkojen väli. Olisi syynä sitten sydäri tai fataali aivohalvaus. Jos pää olisi kuolihetkellä hänen jalkojen välissä, niin hukkumiskuolema quirttien kautta olisi vähintäänkin imarteleva?
Hautajaisissa olisi arkussa vyötärön kohdalla väyrysen kokoinen reikä ja sopivasti peittelevä kukkanippu.
Tarkoitin siis tällä kyseisellä paikalla ja tavalla vain itseäni – en yleensä ottaen.

Hankkikaa vaikka netistä oma... kuolinpaikka, siis vi[SENSUROITU]u.

Kokeilemisen arvoinen asia monella eri tavallaan.

Edit: Jotta en olisi liian epäkorrekti, niin kerron:
Samalla aikaa oli nuorena poskionteloiden tulehdus, otsaontelontulehdus, aivokalvontulehdus ja aivokuume. Sairaalavierailuista ei ole mitään muistoja. Mukaan on tullut kerättyä myös kolme kallonmurtumaa, niskamurtuma ja kaksi sydänlihastulehdusta.

Aivojen poissaolo olisi siis todellakin helpoin vaihtoehto.

 

[Ollakseni]

On kyllä tässä kysymyksessä melkoiset vaihtoehdot. Äkkilähtö 59 vuotiaana olisi varmaan miellyttävin. Dementia ja syöpä eivät juurikaan nappaa.

 

[Kiekkokatsoja]

Nopeasti.
Jos muuten on ole viikkoon pariin tänne kirjoittanut jotain (paskaa), niin voitte sitten epäillä, että yhdellä leikkasi nyt kone kiinni.
Mutta mikä se "pahan tappaisi", on sanontakin. Luulen että lannoitan jatkoaikaa vielä kauan.

 

[Hidas_ja_kankea]

On kyllä tässä kysymyksessä melkoiset vaihtoehdot. Äkkilähtö 59 vuotiaana olisi varmaan miellyttävin.

AARGH! Raja-arvon ylittäneenä haluaisin ruuvata lukemaa reippaasti ylöspäin. Ikäluokasta 75-80 löytyy vielä hämmästyttävän hyväkuntoista porukkaa. Perimä ja tuuri, mutta asiaan voi myös vaikuttaa omatoimisesti terveellisillä elintavoilla.

Kaunein paikka kuolla olisi varmaankin oman Kullan jalkojen väli. Olisi syynä sitten sydäri tai fataali aivohalvaus. Jos pää olisi kuolihetkellä hänen jalkojen välissä, niin hukkumiskuolema quirttien kautta olisi vähintäänkin imarteleva?

Tämähän melkein vaatisi protokollamuutoksen. "vi[SENSUROITU]u sinä olet tullut, vi[SENSUROITU]u pitää sinun jälleen tuleman".

Senioriturnauksessa kuultua: Onnistuneen iskulyönnin ja tehdyn tuuletuksen jälkeinen aivoinfarkti. "Käy kateeks'. Kuoli onnellisena". Ehkäpä noin.