Otan osaa Tapparan kannattajien puolesta.
Kahvaaminen ei ole pelkästään vaikea addiktio, josta on hyvin vaikea päästä eroon, vaan se myös laskee itsetuntoa ja johtaa pahimmillaan vaikeaan depressioon.
Sinänsä on inhimillistä kieltää koko ongelman olemassaolo, ennen kuin jokin elämässä koettu tai vastaantuleva asia saa ihmisen pysähtymään ja ymmärtämään ongelman mittasuhteet. Sen tajuaminen, että kaikki ei ole kunnossa, voi tulla myös lähipiiristä.
Riippuvuutta on voinut jatkua jo pitkiä aikoja. Voi olla myös niin, että välillä ongelma on saatu tilapäisesti kuriin ja itsevarmasti on saatettu kuvitella, että kyllä sitä voi taas kohtuullisesti kahvata. On ajateltu, että ei siitä mitään vahinkoa kuitenkaan ole. Tai että ei sitä kuitenkaan kukaan huomaa. Salakahvauksen jäljet ovat kuitenkin lyhyet.
Itsepetoksen on ennen pitkää loputtava. Paraneminen ei voi alkaa ilman rehellisyyttä. Jos Tappara kahvaa, niin se on vain myönnettävä. Vaikka kuinka kipeää tekisi. Puolitotuuksien ja muiden valheellisuuksien taakse ei voi piiloutua loputtomasti. Kaikki on kuitenkin ihmisestä itsestään kiinni.
Voimia ratkaisevan askeleen ottamiseen.