Voisimpa ehkä kertoa traumaattisimmasta omasta lapsuusmuistostani kolmannen luokan keväältä.
Oli kolmannen luokan kevättalvea. Tyypilliseen ala-asteen tyyliin oli ikuista vääntöä siitä, onko luokalla enemmän tyttöjä vai poikia. Tämä tarkoitti sitä, että kun opettaja kertoi luokalle tulevan uuden oppilaan, niin ensimmäisenä kysyttiin tyttö vai poika. Sitten riippuen kumpi tuli niin luokasta omat hurrasivat. Noh, eräs aamu opettaja sitten tuli luokkaan ja kertoi että nyt on aika isoja uutisia tulossa. Uusi oppilas ja se vaatii hieman eritysjärjestelyjä. No me tietenkin ensimmäisenä kysyttiin kumpi sieltä tulee ja opettaja sanoin että poika. Pojat hurrasivat. Meitä oli jo entuudestaan tyttöjä enemmän ja siinä heiteltiin jo yläfemmoja että ukkovalta jatkuu. Noh, opettaja jatkaa stooria. Kyseinen uusi oppilas on jonkin sortin näkövammainen tapaus, mutta tulossa meille normaalille luokalle. Koska hän on näkövammainen, hän tarvitsee jonkin isomman pulpetin, joka vie kahden oppilaan paikan. Ja tämä taas tarkoittaa sitä että kahden oppilaan täytyy vaihtaa rinnakkaisluokalle. Se järkytti kaikkia. Meidän luokallamme oli enemmän oppilaita kuin rinnakkaisella, ja sen lisäksi meillä oli ukkovalta, kuin siellä toisella, eli A-luokalla oli akkavalta. Tästä huolimatta jostain käsittämättömästä syystä sen sokean täytyi tulla juuri meidän luokallemme. Koska poikia oli jo entuudestaan enemmän, tämä tarkoitti sitä että kyseiset kaksi lähtijää ovat sitten varmuudella poikia.
Olin ollut samojen ihmisten kanssa ensimmäisestä luokasta lähtien ja siellä oli ne omat parhaat kaverini joiden kanssa olin paljon tekemisissä. Nyt sitten tiedettiin että joku meistä joutuu luultavasti vaihtamaan luokkaa. Meillä oli pieni koulu, ja vain yksi rinnakkaisluokka, mutta meillä oli kuitenkin hyvinkin "viileät" välit, eli leikimme aina koulun pihan eri puolilla. Vaikka olimme kolme vuotta olleet rinnakkaisluokkalaisia, en tuntenut nimeltä kuin pari sieltä. Tämä korosti meidän kaikkien "pelkoa" vaihtaa porukkaa.
Meillä oli naisopettaja ja A-luokalla miesopettaja. Liekö tällä jotain syytä että juuri nainen halusi ottaa näkövammaisen omalle luokalleen, vaikka "paperilla" se olisi sopinut paremmin sille toiselle pienemmälle luokalle. Jos kyseinen jantteri olisi istutettu sinne, ei olisi tarvinnut vekslata oppilaita luokalta toiselle.
Naisopettaja oli myös elementissään asioiden järjestelyssä. Alussa korostettiin että se on sitten aivan 100% täysi varmuus siitä, että kyseinen kaksikko, joka pakkosiirretään naapuriin ovat keskenään hyviä kavereita. Muistan kun kyseinen ämmä oikein jämptisti puhui että missään tapauksessa sinne ei laiteta keskenään "vieraita" poikia, jotta siirto helpottuu. Tämän jälkeen saimme pari päivää sulatella asiaa löytyykö vapaaehtoisia.
No ei siinä, pari päivää kului ja opettaja kysyi sitten onko vapaaehtoisia lähtijöitä. Kaksi kättä nousi. Siinä oli kaksi "ernua", eli erilaista nuorta, joiita kiinnosti lähinnä pelaaminen. Tämä siirto ei kuitenkaan käynyt opettaja-rouvalle, koska toinen pojista kävi ns erityisopetuksessa, ja jostain syystä tätä ei voitu siirtää toiselle luokalle, vaikka molemmilta luokilta eritysopetusta saavat olivat lopulta samassa pienryhmässä. Mutta sitten tapahtuu se mikä itseä vituttaa vieläkin yli 10v tapahtumien jälkeenkin. Tätä toinen "ernu", niin opettaja sitten toteaa tästä aivan kylmän viileästi. "Joo nyt me sitten saatiinkin eka vapaaehtoinen lähtijä". Muistan kun Ernu (kutsutaan häntä nyt vaikka tällä nimellä) itsekin hämmentyi että joutuuko hän nyt sitten vieraalle luokalle "yksin". Opettaja sitten päätti että Ernulle lähtijäkaveri kylmästi vain arvotaan, vaikka muutamaa päivää aiemmin opettaja oli meille luvannut että ikinä ei koskaan ei milloinkaan sinne kamalaan ja kolkkoon A-luokkaan lähde toisilleen vieras parivaljakko. Oli puhetta että arvonta järjestetään lähipäivinä.
Muistan senkin miten minä ja lähimmät kaverini istuttiin jossain koulun pihan reunalla ringissä hiljaa paikallaan ja kaikki mietittiin että joku meistä saattaa joutua lähtemään luokalta. Minä siihen sitten tokasin että varmaan minä, koska minulla on arpaonnea vain silloin kun sitä ei pitäisi olla. Kyseinen tuomionpäivä koitti. Kaikkia poikia oikeasti pelotti perkeleesti se arvonta. Muistan kun ennen koulua juteltiin että kaikki olivat illalla sängyssä miettineet että joutuuko sitä vaihtamaan vieraalle luokalle. Mentiin tunnille ja opettaja aloitti päivän kertomalla kenet oli arponut toiseksi lähtijäksi (tämäkin vitutti ettei sitä arvontaa voinut suorittaa ns julkisesti, vaan omalla ajalla, joten siitä riitti kanssa spekulaatiota että oliko opettaja vain sitten pärstäkertoimen avulla valinnut lähtijän). Ja kyseinen arpa osui sitten lopulta minuun. Seuraavana syksynä minä joudun vieraalle luokalle. Se ainoa "kaveri" kenen kanssa sinne lähden on sellainen poika jonka kanssa ei ole oikein mitään yhteyttä. En tunne oikeastaan ketään uudelta luokalta. Vitutti aivan saatanasti. Muistan kun itkin kotona kertoessani äidille että minä olen se joka arvottiin vaihtamaan luokkaa (tästä arvonnasta oli jo aiemmin jaettu laput kotiin). Itkin huoneessani varmaan tunti kaupalla kohtaloani, eikä ollut oikeen fiilistä lähteä seuraavana aamuna kouluun.
Loppu kevät, sekin vitutti rankasti. Opettaja hehkutti jo seuraavaa lukuvuotta aivan täyttä häkää. Piti tehdä kaikkea aivan todella siistiä ja mukavaa. Oli puhetta viikon leirikoulusta lapissa, luokkaretkestä Särkänniemeen ja että juuri meidän luokkamme saa kunnian alkaa julkaisemaan koulun lehteä nettiin (2000-luvun alkua elettiin, eli tämä oli silloin uusinta uutta). Itse muistan vain miten kuuntelin tuota jatkuvaa hehkutusta masentuneena, koska tiesin että tästä kaikesta jään paitsi, koska uusi luokka. Koska olin pidempään allapäin, äitini otti yhteyttä opettajaamme että voisiko tämä hankkia rinnakkaisluokasta nimilistan, jossa olisi uusien luokkatovereideni nimet ja osoitteet, jotta voisin yrittää tutustua heihin jo kesäloman aikana. Ämmä lupasi hoitaa asian, mutta lopulta mitään nimilistoja ei koskaan tullut. Muistan miten vanhempani ragesivat kotona että helvetin hyvin se akka vetää.
Jokaisella tarinalla on onnellinen loppu, niin tälläkin. Vielä kevätjuhlassa suvivirsien soidessa naisopettajamme jaksoi hehkuttaa tulevaa fantastista syksyä. Noh tuli kesäloma ja en muista saimmeko kuulla tästä vasta kun koulu jatkui syksyllä vai jo muutamaa viikkoa aiemmin, mutta kyseinen naisopettaja otti sitten hatkat kesän aikana ja muutti (ihan oikeasti) Inariin. Tässä vaiheessa mietin jo että okei tämä sekoittaa pakkaa melkoisesti. Noh lopulta sitten vanha luokkani sai aivan sysipaskan uuden naisopettajan tilalle, taisi olla vielä lestadiolainen tiukkapipo. Samoin kaikki ne Lapin leirikoulut, Särkkikset sun muut koulun lehdet, niistä yhtäkään ei sitten tapahtunut tämän uuden opettajan alaisuudessa. Itse taas uudella luokallani kohtasin ala-asteeni kenties parhaimman opettajan. Vieläkin on lämpimiä muistoja hänestä, hän oli sellainen isällinen ja hyvin kannustava. Opetti meille myös liikuntaa. Hieno mies, ehkäpä ainoa opettajani ala-asteelta jonka kanssa kävisin varmaan jutulla mikäli vastaan kävelisi.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Mutta ei poista silti sitä asiaa että tekisi melkein mieli muistuttaa kyseistä naisopettajaa vielä tänäkin päivänä asiasta että vitun hyvin hoidit hommasi. Sen verran paljon se vitutti kolmannen kevään ja sen jälkisen kesän ajan.
