Viidellä ekalla levyllä on kaikissa oma selkeästi erottuva originaali soundinsa. Kahden sekunnin pätkä miltä tahansa levyltä riittää paljastamaan levyn. Näissä levyissä soundit oli selkeitä. Jamesin ja Kirkin kitarat erotti hyvin toisistaan, kuten myös basson. Loudissa ja Reloadissa tuli taas uudet soundit, mutta huonompaan suuntaan mentiin. Ääni meni täyteläisyydessään lähes puuroksi, joista eri kitaroita on vaikea erottaa. Terävyys puuttui muutenkin ja Hetfieldin kuuluisa nopea takataka-"dumppaus" sekä puuttui, että hukkui sinne jonnekin. Kirkin wah-innostus ei helpottanut asiaa yhtään. Mainittu Fuelkin tavallaan taipuu ja vääntyilee ärsyttävästi koko biisin ajan.
Viimeisessä oli energiat ja kaikki kohdallaan. St.Angeristä olisi tullut nykyisten biisien rangoilla megamenestys varsin yksinkertaisilla keinoilla. 1. Kunnon rumpusoundit 2. Selkeät säkeistöt ja kertsit, eli ne biisien rakenteet 3. Reippaat soolot. Kyllä ne itsekin tietävät, mikä iskisi ja möisi, mutta niitä ei vaan kiinnosta. Ihan kunnioitettava asenne, mutta mä en jaksa kuunnella.
Aika osuvasti sanottu, tosin niputtaisin jo mustan levyn ennemmin Loadien kanssa samaan pakettiin kuin neljän ensimmäisen levyn. Loistavat soundit, mutta kokonaisuutena tosi löysä levy joka ei kestä kuuntelua. Hetkensä tuollakin levyllä on (The god that failed, unforgiven ja wherever i may roam), mutta metallilevyksi en tuota enää henkilökohtaisesti miellä.
Loadit ovat täyttä paskaa. Pari hyvä biisiä kuten Until it sleeps, bleeding me (Fuel ei tosiaankaan lukeudu niihin hyviin..) ja muuten hajutonta, mautonta ja munatonta stadionläpsyttelyä.
St.Angerissa tuntui alkuun olevan yritystä, mutta kellarisoundeihin ja helvetin huonoihin sovituksiin kyllästyi todella nopeasti.
Samaa mieltä siinä, että siellä on ensi kertaa Justicen jälkeen helvetin tiukkoja riffejä ja sinänsä noista aineksista olisi voinut saada kasaan erinomaisenkin levyn, mutta jotenkin ne hyvät jutut on onnistuttu tuhoamaan kerta kerran perään lyömällä toimivan biisiaihion sekaan sinne täysin sopimatonta diibadaabaa. Ne rumpusoundit sitten kruunaavat kaiken.
Kokonaisuutena levyllä ei toimi mielestäni kuin kaksi biisiä. Sweet Amber ja the unnamed feeling.