Viestin lähetti EKI
Vaimoni duunissa oli 80-luvun puolivälissä sivari.
Näin vakuuttavan empiirisen otoksen edessä on pakko nöyrtyä... Olisi ollut edes omalla työpaikalla, niin käsityksen muodostaminen tältä pohjalta olisi jotenkin perusteltua.
Ja jotkut suorittavat kansalaivelvollisuutensa naistennaurattajana Helsingin keskustassa.[/QUOTE]
Olen havaitsevinani lievää katkeruutta... :) Kun nyt ihmisiä niin kovasti kiinnostaa, millaisia sivarit ovat, on ehkä paikallaan lainata Sivari&Totaali -lehdessä aikoinaan ollutta artikkelia, jossa sivarikoulutuksen itse käynyt henkilö jakoi siellä näkemänsä ja tapaamansa ihmiset kolmeen osaan:
1) "Syvämietteiset filosofit". Tähän ryhmään kuulunevat myös totaalikieltäytyjät. Puhtaasti vakaumuksensa mukaan toimivia ihmisiä, jotka eivät välitä ympäristön paineista tai omista mukavuuksistaan.
2) "Tavalliset nuoret, joita vaan armeija ei kiinnosta". Luulenpa tämän olevan nykyisin suurin joukko. Ainakin lähes kaikki sivarit, joita minä tunnen, laskisin tähän luokkaan.
3) "Ongelmanuoret". Nämä ovat ne huumehörhöt, joita sivareiden joukossa on jonkin verran. Pahimmat tapaukset eivät selviä edes sivarista läpi, sillä siihenkin kuuluu kuukauden mittainen koulutusjakso, jossa on kyettävä toimivaan säännöllisen päiväohjelman mukaan ja tehtävä kaikenlaisia tehtäviä.
Jos haluaa välttämättä aloittaa lauseen "Sivarit ovat...", se on viisainta päättää "...musiikin harrastajia". Silloin pääsee aika lähelle totuutta. Kun n. 50 hengen koulutuserässämme tehtiin esittelykierros, ilmoitti valehtelematta kolme neljästä soittavansa jotain instrumenttia.
Sivaripaikoista osa on Helsingin keskustassa, osa ei. Itse suoritin palvelukseni paikassa, joka ei ollut keskustassa: 40 km lähimpään kaupunkiin, ei huvituksia, ei mukavuuksia. Iltaelämä oli vaisua, kun kylässä oli vain yksi baari, ja sinnekään ei sivarilla ollut asiaa, ellei halunnut turpiinsa. Kotona äidin hoivissa ei voinut asua, kun palveluspaikalle oli matkaa yli 200 km.
Naisten naurattamisesta työpaikalla en tiedä: ainahan minulle naurettiin, mutta mitään läksiäisiä ei kyllä järjestetty...
Minusta sivariin meno ei välttämättä ole sen enempää tai vähempää isänmaallista kuin armeijan käyminenkään. Ensiksikin: mikä on isänmaa? Suomen itsenäisyys sinänsähän ei vielä merkitse muuta kuin itsemääräämisoikeutta, josta joko seuraa toimiva yhteiskunta ja onnellinen kansa tai sitten ei. Afganistan ja Myanmarkin ovat itsenäisiä, mutta eivät ne silti ainakaan länsimaisen mittapuun mukaan ole toimivia ja onnellisia kansakuntia. Olennaista on siis se, mitä itsenäisyydellämme ja itsemääräämisoikeudellamme teemme. Nykyisen tason saavuttamiseen on tarvittu myös satsauksia esim. koulutukseen, terveydenhuoltoon ja sosiaaliapuun. Nämä asiat ovat minusta myös puolustettavia (ja näitä asioitahan sivarit, minäkin, ovat ilmaisella työllään tukeneet).
En tietenkään toivo, että kaikki menisivät sivariin, sillä silloin olisi olemassa vaara siitä, että itsemääräämisoikeus, jonka varaan yhteiskuntamme on rakennettu, menetettäisiin. On siis hyvä, että meillä on puolustusvoimat, ja niillä on pelottava vaikutus potentiaalisiin vihollisiin. Nykyaikainen sodankäynti ei kuitenkaan välttämättä tarvitse hillittömän suurta sotilasjoukkoa. Tämä on myönnetty ylimmässä valtionjohdossakin, kun puolustusministeri on julkisesti pohtinut reserviläisten yläikärajan rajua laskemista. Jos kaikkia ei kerran tarvita armeijassa, eivätkä kaikki sinne halua vaan tekevät mieluummin työtä yhteiskunnan muiden sektorien eteen, missä silloin on ongelma? Miksi silti pitää selitellä ratkaisuaan joka käänteessä? Omalla kotipaikkakunnallani suhtautuminen sivareihin on suorastaan hysteerinen, ja olen joutunut lehtien palstoilla asti puolustamaan omaa valintaani.
Veteraanit ja talvisota muistetaan aina vetää näihin keskusteluihin mukaan. Lohduttavaa, että nuoret tuntevat historiaa... Älyttömin argumentti on tämä klassinen: "jos silloin olisi menty sivariin...". Joka vähänkään tuntee historiaa ja on lukenut ajan kirjallisuutta tai lehtiä, tietää että ilmapiiri, tulevaisuuden näkymät olivat silloin aivan toiset kuin nyt. Ei toinen maailmansota talvisotineen tullut yllätyksenä. Hyvin todennäköisesti olisin itsekin mennyt armeijaan, jos olisin elänyt 20-30 -luvuilla. Jokainen sukupolvi tekee omat ratkaisunsa siinä ajassa, jota elävät ja sillä tietämyksellä, joka heillä on. Kyllähän sota periaatteessa nytkin voi syttyä vaikka ensi viikolla, mutta minusta on todennäköisempää, ettei sellaista seuraavan 20-30 vuoden aikana tapahdu.
Veteraaneista osa ymmärtää sivareita, osa ei. Itse olin palvelusaikanani töissä mm. vanhusten ruokapalvelussa, jossa eräs veteraaniasiakas rohkaisi, että "olet oikealla asialla". Silloin tuntui todella hyvältä.
Sivarin pituus on minusta aika lailla sopiva nykyään. Kuukauden alentaminen voisi olla paikallaan, mutta ei välttämättä sen suurempi. Sen sijaan palveluspaikkojen vähyys on todellinen epäkohta. Sivarit joutuvat koulutusjakson jälkeen odottelemaan pahimmillaan vuosia, ennen kuin pääsevät työpalveluun. Tähän ovat osasyynä juuri nämä rautakautiset asenteet. Oma kotipaikkakuntani esimerkiksi on kieltäytynyt periaatesyistä töiden tarjoamisesta sivareille, jotka ovat puoli-ilmaista työvoimaa - ja sitten kärvistellään miljoonia tappiollisen tilinpäätöksen ja hurjien sosiaalisten ongelmien kanssa.
Oma ratkaisuni tiivistettynä: menin sivariin, koska koin sillä tavoin olevani enemmän hyödyksi yhteiskunnalle.
