Paras järjestys on ehdottomasti Mononen, Pärmäkoski, Roponen ja Piippo. Kun avauksessa jäädään vähintään 15 sek. kärjestä, toisella osuudella Pärmäkoski repii tämän eron kiinni (olettaen, että kärjessä ei ole Johaug). Kolmannella Roponen roikkuu ainakin hopeasijan tuntumassa ja neljännellä Piippo varmistaa pronssin roikkumalla tarpeeksi kauan Venäjän tuntumassa. Norja voittaa, Venäjä toinen ja Suomi kolmas in spe. Ruotsi jää kymmenen parhaan ulkopuolelle, aloittaja floppaa.
On huomioitava, että Suomelta puuttuu toinen top 10 hiihtäjä perinteiseen. Jos jäämme perinteisellä 45 sek kärkeen, Roponen ei jaksa nostaa Suomea enää mitalitaisteluun. Pärmäkoski taas ei enää viitsi lähteä repimään tod.näk. yksin minuutin rakoa pronssiin.
Kysymys on nimenomaan psykologiasta, keskinkertainen hiihtäjäkin voi roikkua paremman perässä kun on panoksena mitali ja joukkueen kunnia. Huippuhiihtäjäkään ei jaksa ottaa kiinni minuutin kaulaa varsinkin jos mitalistit tekevät yhteistyötä. Ja vaikka ottaisikin, paukut olisivat siinä vaiheessa lopussa.
Sama spekulaatio pätee miehiin, joskin miehillä on nyt aavistuksen parempi tilanne. Suomi voi vaikka johtaa perinteisen jälkeen ja sitten vain koukku kiinni Venäjään ja Norjaan. Roikutaan riittävän kauan ja Happo toivottavasti hoitaa pronssin kotiin. (Toki tiedämme, että MM-kisoissa useampikin joukkue voi olla viimeisellä osuudella mitalien tuntumassa).
Viestijärjestystä ei siten ratkota osuusaikojen mittailulla, vaan psykologisten tekijöihin huomioimisella. Etusijalla on panos, mahdollisuus kärkeen. Naisten kohdalla tilanne tietenkin muuttuu, jos Kerttu Niskanen tai joku muu pääsee huipun tuntumaan perinteisellä. Silloin Pärmäkoski voidaan laittaa ankkuriksi. Miesten kohdalla Niskasesta saadaan paras irti perinteisellä, kloonaaminen olisi tietysti paras ratkaisu kaikkeen.