Jaahas, kamala on tämä urakka. Hyviä romaaneja on niin tuhottoman paljon. Ja kun minähän en todellakaan ole mikään kriitikko, niin kirjoittaminen kirjoista tuntuu todella haastavalta. Kokeillaan näin, että vain yksi kirja per kirjailija, järjestyksenä kekseliäs lajittelu kirjailijan nimen mukaan:
Mihail Bulgakov : Saatana saapuu Moskovaan
Yksi suosikeistani onkin täällä jo useampaan kertaan mainittu. Ja hyviä havaintoja siitä on todellakin tehty. Eipä noihin ole paljoa lisättävää. Bulgakovin kuningasidea esittää yleensä äärimmäisen mystisinä nähdyt tapahtumat suorastaan lakonisen realisesti ja vastaavasti tämän tapahtumahetkeen sijoittuvan sisällön fantasiana — yhdistelmä toimii joka kerta äärimmäisen nautittavana.
Karel Capek : Salamanterisota
Aivan huikeaa satiiria. Hyvin miellyttävä rakenne, kun kirja alkaa liki poikien seikkailukirjaa
muistuttavalla tyylillä Etelämeren saarilta. Sitä seuraa kirjan joka suuntaan ampuva letkauttelu fiktiivisten lehtileikkeiden kokoelmalla. Viimeisessä osassa päästään sitten siihen sotaankin, joskaan Capekin pureva satiiri varsinkaan tiettyjä eurooppalaisia kansakuntia kohtaan ei himmene vähääkään. Ja loppuratkaisu — se tulee aina yhtä kiehtovana.
Fjodor Dostojevski : Pelurit
Pakollinen klassinen venäläinen tällaiselle listalle. Myönnän, erikoinen valinta. Yleensä tätä pidetään jonkinlaisena välityönä Rikoksen ja rangaistuksen ja Idiootin välissä. Mutta, tässä ei kuitenkaan ole pienintäkään hutaisun tuntua. Joka ainoasta rivistä huomaa että Dostojevksi
tietää mistä puhuu. Tämä on oikeastaan "helppo" johdatus Dostojevskiin, sillä sivumäärä on pieni, melkein pienoisromaaniksi lankeava. Lisäksi miellyttävästi hahmogalleria pysyy suurinpiirtein ymmärrettävällä tasolla (mikä ei venäläisessä kirjallisuudessa ole mikään itsestäänselvyys).
Jack Kerouac : Matkalla
No niin, eihän tämä per se taideteoksena nouse samalle tasolle muun listan kanssa. Mutta minulle henkilökohtaisesti äärettömän tärkeä kirja. Ensimmäinen klassiko, jonka kuusitoistavuotiaana luin ja se avasi minulle iäti portit sekä siihen että kirjallisuus on kokolailla parasta mitä ihminen voi tehdä että myöskin siihen, että maailmaa on elettävä ja koettava.
Väinö Linna : Täällä Pohjantähden alla
Toki Linnan tapauksessa on vaikea valita, ottaako tämä vai se sinänsä vielä tunnetumpi Tuntematon sotilas. Mutta, valitsen tämän trilogian, sillä tämä on suurin kirja suomalaisuudesta ja Suomesta. Kirjan henkilöt eläväisyydessään ovat suorastaan häkellyttäviä, koska ovat sekä itsenäisiä persoonia että millintarkkoja muotokuvia tietyistä
Suomen kohtaloon vaikuttaneista
ihmistyypeistä.
Vladimir Nabokov : Lolita
Nabokoviltakin voisi valita useammankin, varsinkin Ada ja Naurua pimeässä tulevat tämän superhitin lisäksi mieleen. Mutta otetaan nyt Lolita. Sen lisäksi, että Nabokovin
tyyli on tässä
kin jotakin järisyttävää (jos kielenopettajasi sanoi, että pitkät virkkeet ovat pahasta, vie hänelle Nabokovin kirjoittama nide...), on kirja suorastaan hämmentävä kuvaus teemallisesti ynnä että juonikin on paikoin liki trillerimäisen jännittävä. Jos minua pyydetään tilaisuudessa tai toisessa mainitsemaan se kirjoista kaikkein suurin, nimeän tämän.
George Orwell : 1984
Orwellin kohdalla tuli vielä paljon, paljon suurempia ongelmia kuin Linnan kohdalla teoksen valitsemisen suhteen. Eläinten vallankumous kun on kanssa mielettömän hieno. Valitsin kuitenkin 1984:n. Dystopiakirjallisuuden ehkä suurin klassiko ikinä. Ja voiko kirjailija parempaa palkintoa saada kuin esitellä yleisölle liuta sanoja, jotka yhä vieläkin aina nousevat esiin vähääkään kirjan teemaa tangeraavissa aihepiireissä.
Arto Salminen : Kalavale
Ei. Eihän Kalavale
itsenäisenä teoksena tietysti missään tapauksessa kuulu maailmanhistorian TOP-10:een. Mutta otin vapauden ojentaa Suomen suurelle (inho)realistille eräänlaisen elämäntyö-Oscarin. Se, että Salmisen tyyliksi yleensä mielletty visvaa ja eritettä tihkuva tyyli yhdistyy kauneimmillaan johonkin suorastaan lyyriseen kertojaääneen, on todella vavahduttava kokemus. Salmista tuntemattomien kannattaa huomata, että miehellä on yhtymäkohta Linnaan (ei tyylillisesti tokikaan, jollei nyt sitten lasketa että kummallakin kirjailijalla on kyky huomata että myös se ihmisistä pienin on ihminen). Kummankin tuotanto kannattaa ehkä lukea julkaisujärjestyksessä, kummassakin tapauksessa kirjat nimittäin parantuvat kerta kerralta.
José Saramago : Luola
Niitä harvoja 1990 jälkeen myönnettyjä Nobeleita, joista voin olla täydellä sydämelläni täysin samaa mieltä. Saramago jos kuka palkinnon todellakin ansaitsi. Luola on miehen tuotannosta ehkä hivenen tuntemattomampi, mutta minulle henkilökohtaisesti se paras. Myönnettäköön, että vaikka pidänkin, on se aina yhtä aina hankalaa tarttua Saramagon flow'hun, kun se tyyli kutoa dialogi virkkeen sisään on sekä raskas että aavistuksenomaisesti pidemmän päälle kulahtanut tehokeino. Mutta siitä kannattaa päästä yli, sillä sisältö yhdistelemällä nyky-yhteiskunnan tolkutonta konsumerismia Antiikin Kreikan filosofian on todella puhdistava kokemus.
Jonathan Swift : Gulliverin retket
Nerot osaavat jotakin mistä keskinkertaisemman kynäniekan ei sovi kuvitellakaan saavuttavansa: Gulliverin tarinasta on pian aikaa kulunut kolmesataa vuotta. Silti Swiftin yleisissä havainnoissa ihmisluonnosta ei ole piiruakaan "vanhanaikaisuutta", vaan ihmisluonnon kuvaus on aivan yhtä yleispätevää kuin silloinkin (täytyy tosin sanoa, että varsinkin osien I - III ajankohtaisten tölväisyjen ymmärtämiseksi kannattaa olla joko varsin perehtynyt ajan Britanniaan tai lukea hyvä, lukuisilla alaviitteillä varustettu painos)
Ja lopuksi vielä muutama kommentti kookkaanpuoleisen kääpion hienoon kirjoitukseen:
George Orwell: Eläinten vallankumous. Aikaa hienosti kestävä poliittinen satiiri, lajityyppinsä helmi. Vaikka teos oli hyvin neuvostovastainen ja sen satiiri kohdistui erityisesti sosialistiseen yhteiskuntajärjestelmään, niin taustalla myös pömpöösi kapitalismi sai Orwellilta osansa. Meidän aikamme perspektiivissä Eläinten vallankumous on kuin faabelin muotoon huomattavassa etuajassa tehty nekrologinen jälkikirjoitus Neuvostoliitto-vainaalle.
Niin, tietysti Eläinten vallankumousta kannattaa peilata siihenkin tosiasiaan että Orwell itse oli trotskilainen vasemmistososialisti. Harva lukija kaiketikaan sinänsä ei ymmärrä eläinten halua tai samaistu siihen, että vallankumous on
sinänsä hyväksi, että Jonesista on hyvä päästä eroon. Sitähän kertoja ei missään vaiheessa kommentoi ekspliitisti, mutta väistämättä sitä aina alkaa miettimään että kuinka olisikaan käynyt, jos Lumipallo olisi Napoleonin sijaan (tai ohella) jäänyt tilan johtajaksi...
Arto Paasilinna: Herranen aika. Kun Paasilinna oli vielä vireessä, kirja toisensa jälkeen oli taattua takorautaa. Lukemalla tämän teoksen sekä mm. Jäniksen vuoden voi ymmärtää, miksi Arto Paasilinnaa pidetään Ranskassa syvällisenä ja korkeakirjallisena humoristina. Halpaa huumoria joulumarkkinoille kerran vuodessa työntänyt Paasilinna tuli vasta myöhemmin.
Nyt en ole aivan satavarma, koska samantyyppisesti nimettyjä teoksia on Paasilinnan tuotannossa useampiakin, mutta onkos tämä se, jossa se toimittaja kuolee ja jää sitten henkenä katsomaan elävien touhuja? Jos se, niin ainakin se Kekkosen tajunnanvirtamonologi on yksi huikeimmista huumoripläjäyksistä suomalaisessa kirjallisuudessa ikinä!
