Ensin vitutusketju-tyyppinen avautuminen.
Juuri kun olin aloittamassa Half-Blood Princen lukemista, eräs tuttavani kertoi kirjan olevan hänellä työn alla. Minä vielä varmuudeksi ilmoitin, että älä sitten kerro mitään tapahtumista. Mutta ei. Kaksi kohtalaisen isoa paljastusta sieltä naisen suuresta suusta pulpahti.
Mietin alusta alkaen, oliko tämä tyttönen vain kiusannut minua. Koska hän ei ymmärtääkseni ollut tuolloin kovin pitkällä kirjassa, usko tähän kiusoitteluteoriaan kasvoi luku-urakkani edetessä. Kunnes kääntyi taas laskuun lopun lähestyessä, ja nyt kirjan luettuani olen hieman vihainen spoilaajalle tiettyjen jännityspiikkien varastamisesta.
Minä en jaksa ymmärtää tällaista juonen penkomista etukäteen. Syytä on olettaa, että paljastaja oli kuullut tapahtumista jostain muualta, koska hän ei maininnut olevansa aivan kirjan loppumetreillä (jolloin osa juonipaljastuksista ilmeni todeksi). Akkamaisen saippuasarjojen ja sekundaelokuvien juonipaljastuksista juoruilun ymmärrän, mutta tällaista en. Tuttuni kun kuitenkin on ihan oikea Potter-kirjojen ystävä. Ja helvettiäkö niitä juttuja on toisille pakko huudella, vaikka itsestä olisikin kiva tietää loppuratkaisu etukäteen!
Onneksi sentään toisessa spoilausjutuista oli virheellistä tietoa ja sain pitkään elää uskossa, että tarinoissa ei ole perää. Syiden ja seuraksien kuuleminen etukäteen olisi ollut lähes anteeksiantamatonta.
Itse kirjahan oli erinomainen. Siinä missä mammuttimainen Feeniksin kilta oli aavistuksenomainen askel taaksepäin loistavassa saagassa, Rowlingin tuorein julkaisu osoittaa, ettei mielikuvitusrikkaan kirjailijan kaikkia eväitä ole vielä syöty.
