Jouni teki <A HREF="http://www.jatkoaika.com/index.php?sivu=onside&versio=kolumnit&id=397">kirjoituksessaan</a> kattavan yhteenvedon Eric Lindros-kaupan seurauksista Quebec Nordiques/Colorado Avalanche organisaatioon ja Juha-Pekka Konttinen kokosi ansiokkaasti Eric Lindrosin tähän astisen uran <A HREF="http://www.jatkoaika.com/index.php?sivu=onside&versio=kolumnit&id=409"> tiiviseen pakettiin</a>. Minä olen ollut - ja olen yhä - sitä mieltä, että Eric Lindrosin pelioikeuksien myyminen Quebecin provinssista Pennsylvanian osavaltioon ei ollut aivan niin yksinpuolinen kauppa miltä se nykypäivänä näyttää. Itseäni on aina mietityttänyt sellainen vaihtoehto, jossa Eric Lindros olisikin vuoden vehtaamisen jälkeen suostunut Marcel Aubutin ja kumppaneiden tekemään 10 vuoden 50 miljoonan sopimustarjoukseen. Jo ennen vuotta 1991 Quebec Nordiques oli koonnut organisaationsa lupaavan joukon nuoria pelaajia ja Eric Lindrosin oikeuksien hankkimisen olisi varmistanut tulevan NHL-dynastian syntymisen.
Jonkinlaisena lähtölaukauksena quebeciläisen huippujoukkueen rakentamiselle voidaan pitää sentteri Dale Hunterin myymistä Washington Capitalsille vuoden 1987 varaustilaisuudessa. Washingtonilta saadulla ensimmäisen kierroksen vuorolla - draftin viidentenätoista - varattiin WHL:ssä yli 130 pistettä takonut Joe Sakic. Omalla vuorollaan, koko tilaisuuden yhdeksäntenä, oli otettu OHL:ssä puolustajien piste-ennätykset uuteen uskoon laittava Bryan Fogarty, joka -92 maaliskuussa vaihdettiin Scott Youngiin.
Seuraavien viiden vuoden ajan Nordiques oli yksi liigan huonoimmista joukkueista, mutta korvauksena kehnosta menestyksestä joukkue sai hyviä varausvuoroja ja nämä varausvuorot organisaatio käytti tuloksellisesti. Vuonna 1988 hankittiin Curtis Leschyshyn, Stephane Fiset, Valeri Kamensky, Alexei Gusarov ja Claude Lapointe. Seuraavana vuonna Mats Sundinista tehtiin ensimmäinen eurooppalainen ykkösvaraus ja toisella kierroksella saatiin Adam Foote, mutta muuten tämä drafti oli tasollisesti yksi vuosikymmenen huonoimpia. Vuoden 1990 vuosikerta oli kuitenkin yksi kaikkien aikojen parhaita. Tarjolla olleista huippulupauksista joukkueen omistaja Marcel Aubut ja GM Pierre Page valitsivat voimalaiturin prototyypin Owen Nolanin. Varaustilaisuuden keskikierroksilla he nappasivat vielä pari lupaavaa venäläistä pelaajaa, eli hyökkääjä Andrei Kovalenkon ja puolustaja Alexander Karpotsevin. Vuonna 1991 - Lindrosin varaamisen lisäksi - organisaation skoutit löysivät useita hyödyllisiä roolipelaajia. Toisella kierroksella otettiin Rene Corbet ja keskikierroksilla napattiin vielä Dave Karpa, Bill Lindsay ja Janne Laukkanen.
Lahjakkaiden pelaajien lisäksi organisaatioon oli kerääntynyt vuosien mittaan päteviä NHL-johtajia. Organisation presidenttinä oli Marcel Aubut, joka oli vuosikymmentä aiemmin orkestroinut Statsnyn veljesten loikkauksen Pohjois-Amerikkaan. Toimitusjohtajana oli tuolloin Pierre Page, joka toukokuussa 1994 vaihtui Pierre Lacroixiin. Kykyjenetsijöiden päämiehenä (chief scout) oli Pierre Gauthier, jonka oikeana kätenä toimi tarkkasilmäinen Dave Draper.
Jos Iso-Erkki olisi kiukutellut yhden vuoden verran ja liittynyt joukkueeseen kauden 1992-93 alusta, niin miltä joukkue olisi silloin näyttänyt? Ykkös- ja kakkosketju olisi voitu muodostaa kahdeksikosta Joe Sakic, Mats Sundin, Owen Nolan, Eric Lindros, Valeri Kamensky, Scott Young, Martin Rucinsky, Andrei Kovalenko. Kolmos ja nelosketjuun olisi voinut heittää Mike Houghin, Claude Lapointen, Tony Hrkacin, Stephane Morinin, Gino Cavallinin, Tony Twistin ja Bill Lindsayn kaltaisia roolipelaajia. Puolustuksessa olivat vuoden 1996 mestaruusjoukkueessa pelanneet Adam Foote, Craig Wolanin, Curtis Leschyshyn, Alexei Gusarov sekä organisaatiossa sisällä mm. Dave Karpa, Alexander Karpovtsev, Aaron Miller, Jon Klemm ja Janne Laukkanen. Maalivahteina olivat nuori lupaus Stephane Fiset ja veteraani Jacques Cloutier.
Vuoden 1992 draftista ei organisaatiolle paljoakaan iloa ollut. Koko draftin nelosvaraus käytettiin Todd Warrineriin, joka ei ole saanut NHL:ssä mitään suurempaa aikaan. Oikeastaan ryhmän paras varaus oli toiseksi viimeisenä otettu Anson Carter. Neljän vuoden yliopistouran jälkeen Carter ei kuitenkaan suostunut solmimaan sopimusta organisaation kanssa, koska hän ei uskonut pääsevänsä pelaamaan niin syvässä - kiitos Lindros-kaupan - organisaatiossa mitä Quebec/Colorado siihen aikaan oli. Ei voida sanoa miten Nordsit olisivat menestyneet runkosarjassa Lindrosin kanssa, joten en ala pohtimaan miten varaukset olisivat menneet vuotta 1992 seuraavina vuosina. Organisaatiolla oli kuitenkin käytössään paljon varausvuoroja ja Dave Draper, joten eiköhän sieltäkin muutama ”mid-round gem” olisi löytynyt.
Jos edellä mainittu ryhmä pelaajia olisi saanut pelata pari-kolme kautta yhdessä pätevän johdon alaisuudessa, niin en ymmärrä miten joukkue olisi voinut olla voittamatta ainakin yhtä mestaruutta. Todennäköisesti mestaruuksia olisi tullut 1990-luvun puolivälissä 2-3 putkeen ja Eric Lindros muistettaisiin yhtenä suurista mestareista, eikä aivotärähdyksistä kärsivänä entisenä superlupauksena.
Jonkinlaisena lähtölaukauksena quebeciläisen huippujoukkueen rakentamiselle voidaan pitää sentteri Dale Hunterin myymistä Washington Capitalsille vuoden 1987 varaustilaisuudessa. Washingtonilta saadulla ensimmäisen kierroksen vuorolla - draftin viidentenätoista - varattiin WHL:ssä yli 130 pistettä takonut Joe Sakic. Omalla vuorollaan, koko tilaisuuden yhdeksäntenä, oli otettu OHL:ssä puolustajien piste-ennätykset uuteen uskoon laittava Bryan Fogarty, joka -92 maaliskuussa vaihdettiin Scott Youngiin.
Seuraavien viiden vuoden ajan Nordiques oli yksi liigan huonoimmista joukkueista, mutta korvauksena kehnosta menestyksestä joukkue sai hyviä varausvuoroja ja nämä varausvuorot organisaatio käytti tuloksellisesti. Vuonna 1988 hankittiin Curtis Leschyshyn, Stephane Fiset, Valeri Kamensky, Alexei Gusarov ja Claude Lapointe. Seuraavana vuonna Mats Sundinista tehtiin ensimmäinen eurooppalainen ykkösvaraus ja toisella kierroksella saatiin Adam Foote, mutta muuten tämä drafti oli tasollisesti yksi vuosikymmenen huonoimpia. Vuoden 1990 vuosikerta oli kuitenkin yksi kaikkien aikojen parhaita. Tarjolla olleista huippulupauksista joukkueen omistaja Marcel Aubut ja GM Pierre Page valitsivat voimalaiturin prototyypin Owen Nolanin. Varaustilaisuuden keskikierroksilla he nappasivat vielä pari lupaavaa venäläistä pelaajaa, eli hyökkääjä Andrei Kovalenkon ja puolustaja Alexander Karpotsevin. Vuonna 1991 - Lindrosin varaamisen lisäksi - organisaation skoutit löysivät useita hyödyllisiä roolipelaajia. Toisella kierroksella otettiin Rene Corbet ja keskikierroksilla napattiin vielä Dave Karpa, Bill Lindsay ja Janne Laukkanen.
Lahjakkaiden pelaajien lisäksi organisaatioon oli kerääntynyt vuosien mittaan päteviä NHL-johtajia. Organisation presidenttinä oli Marcel Aubut, joka oli vuosikymmentä aiemmin orkestroinut Statsnyn veljesten loikkauksen Pohjois-Amerikkaan. Toimitusjohtajana oli tuolloin Pierre Page, joka toukokuussa 1994 vaihtui Pierre Lacroixiin. Kykyjenetsijöiden päämiehenä (chief scout) oli Pierre Gauthier, jonka oikeana kätenä toimi tarkkasilmäinen Dave Draper.
Jos Iso-Erkki olisi kiukutellut yhden vuoden verran ja liittynyt joukkueeseen kauden 1992-93 alusta, niin miltä joukkue olisi silloin näyttänyt? Ykkös- ja kakkosketju olisi voitu muodostaa kahdeksikosta Joe Sakic, Mats Sundin, Owen Nolan, Eric Lindros, Valeri Kamensky, Scott Young, Martin Rucinsky, Andrei Kovalenko. Kolmos ja nelosketjuun olisi voinut heittää Mike Houghin, Claude Lapointen, Tony Hrkacin, Stephane Morinin, Gino Cavallinin, Tony Twistin ja Bill Lindsayn kaltaisia roolipelaajia. Puolustuksessa olivat vuoden 1996 mestaruusjoukkueessa pelanneet Adam Foote, Craig Wolanin, Curtis Leschyshyn, Alexei Gusarov sekä organisaatiossa sisällä mm. Dave Karpa, Alexander Karpovtsev, Aaron Miller, Jon Klemm ja Janne Laukkanen. Maalivahteina olivat nuori lupaus Stephane Fiset ja veteraani Jacques Cloutier.
Vuoden 1992 draftista ei organisaatiolle paljoakaan iloa ollut. Koko draftin nelosvaraus käytettiin Todd Warrineriin, joka ei ole saanut NHL:ssä mitään suurempaa aikaan. Oikeastaan ryhmän paras varaus oli toiseksi viimeisenä otettu Anson Carter. Neljän vuoden yliopistouran jälkeen Carter ei kuitenkaan suostunut solmimaan sopimusta organisaation kanssa, koska hän ei uskonut pääsevänsä pelaamaan niin syvässä - kiitos Lindros-kaupan - organisaatiossa mitä Quebec/Colorado siihen aikaan oli. Ei voida sanoa miten Nordsit olisivat menestyneet runkosarjassa Lindrosin kanssa, joten en ala pohtimaan miten varaukset olisivat menneet vuotta 1992 seuraavina vuosina. Organisaatiolla oli kuitenkin käytössään paljon varausvuoroja ja Dave Draper, joten eiköhän sieltäkin muutama ”mid-round gem” olisi löytynyt.
Jos edellä mainittu ryhmä pelaajia olisi saanut pelata pari-kolme kautta yhdessä pätevän johdon alaisuudessa, niin en ymmärrä miten joukkue olisi voinut olla voittamatta ainakin yhtä mestaruutta. Todennäköisesti mestaruuksia olisi tullut 1990-luvun puolivälissä 2-3 putkeen ja Eric Lindros muistettaisiin yhtenä suurista mestareista, eikä aivotärähdyksistä kärsivänä entisenä superlupauksena.
Viimeksi muokattu: