Tuli lukaistua tuo toimittajan artikkeli. Siinähän on selkeästi taustalla pohdinto siitä, m i t e n intohimoa omalle joukkueelle kannatuksella osoitetaan ja mitä kukin tapa voi aiheuttaa hyvässä ja pahassa. Kirjoittaja lähestyi kysymyksellä, miksei kaukalon toisella puolella oleva vastustaja ansaitse tiettyä keskinäistä kunnioitusta (ilman senkummempaa veljeilyäkään), siksi että se on vastustaja joka haluaa pelata kentällä ja kannustaa katsomossa juuri sinun joukkuettasi vastaan. Kysyttiin, miksei tämä tapahtuma voi olla niin hieno asia, että sitä kunnioitetaan pysymällä tyylikkäissä käytöstavoissa. Miksei intohimoinen omien kannustaminen voi yltyä kisaksi vastapuolen kanssa tavalla, jossa jokainen saa itselleen kuuluvan arvostuksen hyvästä työstään ja jää hyvä muisto. Puhtain asein puhtaan asian puolesta, tyyliä ja kunniaa omalle pelipaidalle ja yhteisölle. Arvokkuus ja pienikin keskinäinen arvostus on paras turvamies, ei tarvita aitoja eikä mellakkapoliiseja. Hyvää vihollista ei tarvitse rakastaa, mutta se ansaitsee pienen kunnioituksen.
.
Intohimon määrä tai aitous ei voi olla sidottu tekemisen muotoon, tai kiinnitetty johonkin seikkaan huudetaanko omien lisäksi jotakin vastustajalle.
Ongelmahan ei ole vastustajalle suoritettu puhe tai huutaminen, vaan ne sen aiheuttamat negatiiviset tulokset joista kukaan ei yleensä ota vastuuta.
Ei ole käyttökelpoista jokamiehen jarrua, millä pieni keljuilu ei muutu isoksi suunsoitoksi hallin käytävällä tai pikku tuuppiminen turpakäräjiksi.
Ei ole olemassa yleistä jokamiehen sekä selvinpäin ja varsinkin kännissä toimivaa suunsoittokäytäntöä, joka pelittäisi sopivasti kaikille. Valitettavasti.
Yksi näkökohta on oman joukkueen tunnuksen kantaminen ja siitä vastuun tunto. Siis, miten haluaa oman tekemisensä jälkeen oman joukkueensa muistettavan niin kentällä kuin katsomossa julkisesti. Monelle on kevyemmänkin harrastuksen parissa vakava asia, että oma kannatusmatka tuottaa kunniaa hyvällä käytöksellä omalle pelipaidalle ja joukkuetunnukselle. On ikäänkuin itse tehty paras mitä osataan yhteiseksi hyväksi, jotta tunnusta edustettaisiin arvokkaasti ainakin käytöstapojen puolesta. Siitä tulee tyydytys ja mukana olemisen riemu, nautinto harrastuksesta.
Kukaan ei yleensä halua olla rakkikoira tai tehdä sellaista oman joukkueensa tunnuksesta, halventaa tai häpäistä yhtä oman elämän eräistä pitkänmatkan tunnuksista: Se on pala itseä, josta haluaa näyttää parhaan puolen. Kun ottaa kunnolla ja kovalla äänellä mittaa vastustajasta huutokisassa, urakka on tehty ja seisot vastapuolella kaikkensa samoin antanutta vastustajaa, pieni vakava nyökkäys toiseen päähän riittää: Kiitos taistelusta, kelpo ottelusta ja mittelöstä. Siitä on mukava lähteä kotimatkalle ja tulla taas uudestaankin, koska paras mitä pystyy on aina tehty.
Ei tarvitse halata, selittää eikä puhua mitään. Ilmassa on se jokin ottelijoitten välinen pelinjälkeinen fiilis, jota ei tarvitse analysoida.
Niin. Jokainen saa kiksinsä eri asioista, joku edelläkerrotusta, joku kunnon nujakasta. Antaa kaikkien kukkien kukkia laittamatta niitä hattuun,
jokainen tietää itse tasan tarkkaan päivän päätteeksi kuinka hienosti tai pieleen meni. Ymmärrän tämän toimittajan takaa-ajaman asian, ei missään maailman asiassa koskaan pohdita liikaa täysipäisen elämisen tarvetta tai jonkinlaisia yleisiä tapoja oli asia mikä vaan.
