1Timer kirjoitti:
Miten ne eroaa teidan "fanituksessa", bandin biisien diggaamisissa jne?
No minulle ne eroaa suuresti, en halua tässä lietsoa mitään taistelua Sammy- ja Dave-fanien välille, vaikka taidankin ilmaista mielipiteeni melko suoraan.
Minulle
Van Halen (1974-1985) on
se legendaarinen kokoonpano,
Van Hagar ei kiinnosta tipan tippaa. Toki ne edustavat jo täysin eri musiikillisia tyylisuuntiakin, mutta erityisesti ulosanti muuttui täysin 1985. Makuasioitahan nämä ovat, mutta minun nähdäkseni ja kuullakseni karisma, huumori ja kaikki itseironiaan viittaava jäi pois kattauksesta korvautuen pateettisuudella ja yksitotisuudella.
Alkuperäisellä miehityksellä väännettiin paljon monipuolisempaa musiikkia, jossa eri tyylisuunnat (rock, blues, r'n'b ym.) yhdistyivät maukkaasti, kun taas myöhemmissä vaiheissa repertuaari näyttää supistuneen siihen, että tarjolla on itkuisia powerpopballadeja ja väljähtyneen geneerisiä rock-rypistyksiä. Van Hagarkin on eittämättä ollut kärkinimien joukossa omassa genressään, mutta minuun ei tuollainen musiikki tai lyriikka vetoa, kuten ei Celine Dionkaan, vaikka nainen laulaa varmasti vielä Sammyakin korkeammalta. Monet sanovat, että Eddien sävellystaidot pääsivät kunnolla oikeuksiinsa vasta Hagarin aikana – jos tämä on totta, täytyy Davelle nostaa hattua suorastaan Pekkaniskan tai Janneniskan avustuksella kiitokseksi hänen panoksestaan ja näkemyksestään noina alkuvuosina.
Nuo kuusi klassista levyä ovat niitä harvoja omassa levyhyllyssäni, joista en muuttaisi juurikaan mitään. En koe niillä olevan mitään ylihypittävää täytemateriaalia, kaikki potkii 100% - "It doesn't get better, it doesn't get worse, but it sure gets different!" En ole pyrkinyt sen tarkemmin pohdiskelemaan, mistä kaikista eri syistä nuo erot kahden kokoonpanon minussa herättämien mielikuvien välillä johtuvat, koska liiallinen analysointi vie mielestäni ilon pois kaikesta taidediggailusta (musiikki, kirjallisuus, elokuvat ym, ymppäsin nyt tässä populaarimusiikin osaksi käsitettä taide, anteeksi, jos se jotakuta loukkaa). Kuitenkin sanoituksellisista eroista selvin taitaa olla se, että siinä missä Dave pyrkii herättämään tunteita, Sammy jaarittelee niistä. Kuinka suuri ero voikaan olla kieli poskessa provosoiviksi tehdyillä, itseironisesti esitetyillä lyriikoilla ja hieman naiiveilla (tosin sinänsä varmasti liikuttavan aidoilla), suuria tunteita maalailevilla valituksilla?
Kun Golden AWe nyt tuossa edellä toi esille Alex VH:n rumputyöskentelyn (jota lausuntoa komppaan), mainitsen tässä toisen, ehkä hieman ylenkatsotun osan reseptissä tuon klassisen aikakauden Van Halen -soundiin: Mike Anthonyn taustalaulun, joka on suorastaan huvittavan aidon ja rehellisen kuuloista, ei mitään feikkiä äijäilyä. Itse aliarvioin pitkään miehen soittotaitoja, mutta havahduin sittemmin huomaamaan, kuinka onnistunutta hepun matala perusbassottelu - maustettuna pikku kikoilla siellä täällä - on kokonaisuuden kannalta. Vaikka mies tunnetaankin varmasti parhaiten bändin jees-miehenä, joka vastaa Runnin' With the Devil intron D-D-D-D -tykityksestä, on hän kuitenkin tarpeeksi monipuolinen soittaja siihen tilaan ja aikaan, joka muilta jäseniltä jäljelle jää. Livenäkin kitararevityksen tukena tapahtuu jotakin, jota esim. Led Zeppelinin live-esityksissä jäi Jimmy Pagen taustalta harmittavasti puuttumaan. On selvää, että esim. Billy Sheehanin kaltainen tilu-bassottelu olisi varmasti tehnyt VH:n soundista paljon munattomamman. Mahdollisesti yksi osasyy Sammy-aikojen musiikin 'ohuuteen' - Eddien sävelkynän tylsymisen, tuottajavalintojen ja VH-veljesten pahenevan alkoholismin sekä kuulon aleneman lisäksi - onkin siinä, että bassolinjoista levyillä on vastannut yhä enenevässä määrin Eddie. Myös Anthonyn laitevalinnat vuosien saatossa ovat ilmeisesti muuttaneet hänen bassosoundiaan melko merkittävästi, itse en tästä paremmin tiedä, kun en ole niin runsaasti tätä myöhempää materiaalia kuunnellut, mutta Van Hagar –livebootlegien harrastajat ovat tällaista pohtineet.
Omissa stereoissa eniten soittoa ovat viime aikoina saaneet Warner Bros. –demot, joihin on loistavasti tallentunut se nuoruuden into ja tahto lyödä itsensä lopullisesti läpi. Suosittelenkin ehdottomasti tutustumaan noihin varhaisiin demonauhoihin ja klubikeikkatallenteisiin, joita on bootlegeina ladattavissa tai muuten hankittavissa. Ei tule ihan heti mieleen toista tapausta, jossa ilman levytyssopimusta olevalta bändiltä löytyy kolmatta kymmentä noin kovatasoista biisiä takataskustaan, monet näistä tulevia klassikoita. Gene Simmonsin rahoittamat demot vuodelta 1976 kärsivät ehkä hieman käytössä olleista KISS:in kamoista(heh, olenkohan tällä sanalla tässä yhteydessä hakenut useampaa kuin yhtä merkitystä?) ja taisivatpa nuo studiotyöskentelyn aakkosetkin olla vielä hieman hakusessa. Sen sijaan käytännössä livenä studiossa narulle vedetyt Warner Bros. -demot lokakuulta 1977 esittelevät jo täysin valmiin, aikalaisistaan poikkeavan bändin. Uskomattominta on huomata, kuinka paljon tuosta oli silti vielä varaa kehittyä…
Kootaan tähän nyt vielä parit linkit kiinnostuneille, jos nämä sivut eivät jo ole tiedossa:
Van Halen 1974-1985 & Diamond Dave
Roth Army - kannattaa tsekata foorumin downloads -osio
DiamondDavidLeeRoth.com Forums - kannattaa tsekata downloads -osio
ClassicVanHalen.com
Van Hagar + VHIII
Van Hagar Links Forums
Gary Cherone Links Forums
Julkaisemattomat demot, live-audiot ja videot
Jam To This (bittorrent)
Dime a Dozen (bittorrent)
VH Trading.com