Lapsuus- ja nuoruusmuistoja

[krobbe]

Synnyin Olympiavuonna nykymittareilla jollei köyhään, niin ainakin vähävaraiseen perheeseen viidentenä lapsena. Molemmat vanhempani olivat tehdastyöläisiä, duunareita niin kuin nykyisin on tapana kutsua rehellisiä kovan työn raatajia. Vanhempieni ainoa huvitus ja harrastus raskaan työn lisäksi oli varmaan pirttiviljely, josta todisteena sisarusparvemme kasvoi vielä neljällä jäsenellä minunkin jälkeen. Poikia kertyi neljä eli tytöt nappasivat katraassamme määräenemmistön pääluvulla viisi.

Varhaisimmat muistoni asettuvat 50-luvun jälkimmäiselle puoliskolle, jolloin olin kouluikää lähentelevä suurisilmäinen langanlaiha pojankoltiainen. Jokaisella meillä on ollut lapsuus, joillakin yltäkylläisyyttä pullollaan, joilakin taas hieman niukempia eväitä pussissa matkalla kohti aikuisuutta. Omista lähtökohdista olemme jokainen muovanneet elämämme sellaiseksi kun se muodostunut.
Ensimmäinen selkeä muistikuva on se kun menemme katsomaan ihan ensimmäistä omaa (siinä vaiheessa tosin vielä pankin) taloa. Talo oli pieni punainen mökki, pihassa sauna ja erillinen heikkokuntoinen vajarakennus. Olin tuolloin n. 5-6-vuotias ja pillahdin parkumaan kuin pahainen penikka kun äitini osoitti sortumaisillaan olevaan vajaa ja sanoi, että siihen muuttaisimme asumaan. Onneksi äitini oikaisi asian oikealle tolalle pian osoittaen oikeaa “osoitettamme”, joten vältyin pitemmiltä vollaamisilta.

Uudessa kodissamme oli kaksi huonetta, eteinen ja keittiö pinta-alaa taisi olla hulppeat 60 neliömetriä. Meitä oli noihin aikoihin seitsemän lasta, joten omaa huonetta ei liiennyt yhdellekään. Hyvin me kuitenkin sovimme tuossa niin rakkaassa mökissämme asustamaan, vaikka välillä oli kyllä melkoinen kaaos! Lapsipääluvun kohotessa tuohon lopulliseen määräänsä eli yhdeksään kaivoi isä timpermannin vehkeet esiin ja rakensi tontille toisen talon, joka oli jopa hieman suurempi kuin tuo punainen mökkimme. Koko komeuden kruunasi noihin aikoihin harvinainen sisäsauna. Ulkoväriksi isä kunnon kommunistina valitsi keltaisen, se sointui kuulemma niin erinomaisesti yhteen punaisen kanssa.
Lapsuudessani varsinkin koulutien alettuani sain kokea monta häpeän hetkeä perheemme taloudellisen tilanteen vuoksi.

Työläisvanhemmat ja yhdeksän lasta, leuhki siinä sitten upeilla kostyymeilla ja tavaroilla. Joka syksyinen kunnan armopalojen jako (takkia, monoa jne.) oli todella nöyryyttävää. Me köyhät penskat kuljimme kunnan takit päällä ja hiihdimme armosta annetut monot jalassa. Hyvähän se tietysti oli että edes jostain sai apua niukkuuteen. Mutta kyllä sitä tunsi itsensä niin mitättömäksi, ettei mitään rajaa.

Jääkiekkoilija minusta piti tulla, mutta milläs luistelet kun ei ole luistimia! Maalissa sain hytistä reikäiset huopatossut jalassa, masentavaa! Oppikouluun sitten pääsin minäkin, tosin vapaaoppilaana niin kuin muut köyhätkin; jo ekalle luokalle mennessäni olin toisen luokan oppilas. Välitunneilla rikkaiden penskat hakivat lähikaupasta kermamunkkia ja karamellia, minä sain tyytyä viluissani imemään nenästäni valuvia räkänoroja, arvatkaa harmittiko?
Ainaisessa puutteessa viettämäni lapsuuteni kokemuksia en onneksi ole joutunut siirtämään eteenpäin omille lapsilleni. Juurikin omista ikävistä muistoista onkin kummunnut liiallinenkin omien lapsien hyvinvoinnin ja materiaalisen runsauden ruokkiminen. Vähempikin riittäisi, mutta heidän jalkaansa en totta vie aio kunnan monoja sovitella!

Olen useasti käynyt aikuisiällä katsomassa tuota lapsuuteni pihapiiriä jossa lapsuuden leikit tuli leikittyä, mutta kyllä paikasta on kaikki lämpö hävinnyt. Joku seuraavista omistajista on raískannut rakkaan lapsuuskotini purkamalla pienen punaisen mökkimme ja rakentanut sen sijoille kylmän tiilitalon; Museovirasto! Missä olitte silloin kun teitä olisi tarvittu!
Punaisessa mökissä kului lapsuuteni aina murrosikään asti. Siellä koin kasvun ihmeitä ja sattui siellä monenlaista hauskaa ja välillä hiukan ikävämpiäkin asioita ja niistä kerron lisää myöhemmin.

 

[moby]

Aika heviä shittiä sisätävät nämä edelliset avautumiset tähän ketjuun. Minulla ei ollut moisia ongelmia lapsuudessani, Olen äitini ainoa lapsi, joten ehkä olen päässyt helpommalla koko lapsuuteni.

Parhaat muistot liittyvät matkailuun ihanassa Neuvostoliitossa. Äitini oli paska porvari ja jokaisella automatkalla Leningradiin oli auton kontti täynnä farkkuja ja sukkahousuja täyttämään sosialististen tovereidemme tarpeita. Hieman pelotti kun sosialistinen taksikuskimme puhui Keke Rosbergista ja kenki vanhaa Volgaansa kuin Keke konsanaan jossain sosialistisessa ihanuudessa.

Toinen ihana muisto liittyy risteilyymme Volgalla/Donilla siihen aikaan kun komissaarit vielä kyttäsivät meitä kapitalistisikoja. Oppaat olivat virolaisia, jotka osasivat puhua mädännäistä suomen kieltä. Helvetin kivaa oli istua Uljanovskissa Leninin pulpetissa(yeah right) ja vierailla Togliatissa katsomassa miten Ladoja laitetaan kasaan. Kazanissa oli muuten vaan kivaa ja Volgogradissa 8v moby laittoi kukkia Mamajevin kukkulallalla tuntemattoman sotilaan haudalle. vaikka olin vain 8v, tuo kukkien laitto on syöpynyt mieleen ikuisiksi ajoiksi. Se oli kunniatehtävä.

Pikkupojan mieleen on jäänyt tuo äiti venäjän monumentti tuossa paikassa, jossa ryssä pysäytti fasistit niille sijoilleen. Olihan siellä kaikenlaista sotamuistoa, joka nykypäivänäkin olisi mielenkiintoista(lentokoneita, tankkeja jne.), vaikka en toveri Putinista niin välitäkkään.

Aika harva pikkupoika on noilla turuilla tallaillut meikäläisen jälkeen, joten aivan helvetin hieno kokemus kaikkiaan.

 

[krobbe]

Harva meistä on varmaan ollut putkassa 12-vuotiaana, minä olen senkin "kauheuden" kokenut.

Silloin elettiin 60-luvun alkupuolta, kun tämä usein jälkeenpäin muistelemani tapahtumasarja tapahtui veljeni Riston, jota kutsuimme syystä jota en muista Ihtiksi, ja kohdalleni. Ihti, joka oli melkein päivälleen kaksi vuotta nuorempi kuin minä, oli koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan paras ystäväni, me veljekset hyvässä ja pahassa, olimme kuin paita ja peppu. Toki niin kuin kaikkien terveiden veljesten suhteissa, meilläkin oli myös huonot hetkemme, jotka kärjistyivät yleensä tulisiksi riidoiksi ja yhteenotoiksi. Valtaosin suhteemme kulki kuitenkin hyvissä merkeissä. Pidimme samoista asioista, luimme Enid Blytonin teoksia, piirtelimme yhdessä ja ryhdyimme jopa kirjoittamaan kirjaa ollessamme vasta hieman toisella kymmenellä.

Kuten kaikki kirjailijat myös me tiesimme, että kirjaa ei sovi kirjoittaa tylsällä lyijykynällä ruutuvihkoon, vaan sanojen oikeaan järjestykseen saattamiseen vaaditaan tietenkin korkeatasoinen väline eli kirjoituskone. Mistä me sellaisen olisimme saaneet, huokailimme kilvan luomisen tuskassamme. Kirjailijathan ovat tunnetusti kekseliäitä ihmisiä, niin mekin ja pian projekti kirjoituskone kirjailijoille oli jo järjestetty kuntoon.

Kylässämme vaikutti noihin aikoihin kirkon nuoriso-ohjaajana keski-ikäinen mies, jonka oletimme ilman muuta omistavan kirjoituskoneen. Projekti kirjoituskoneen onnelliseen lopputulokseen saattamiseen aloimme käydä iltaisin kirkolla lapsille ja nuorille suunnatuissa iltatapahtumissa, joita ohjasi kyseinen nuoriso-ohjaaja. Ystävystyimme melko pian hänen kanssaan ja salakavalasti muutaman käynnin jälkeen johdattelimme keskustelut isosta kirjasta kirjoituskoneeseen. Ei mennyt montaakaan aikaa kun jo naputtelimme nuoriso-ohjaajan Remingtonilla suurteostamme, joka valitettavasti jäi vain parin sivun mittaiseksi. Nuo kaksikin meille niin suunnattoman arvokasta sivua revimme Ihtin kanssa kilvan seuraavan riitamme aikana.

Tuo tapahtumasarja, josta alussa mainitsin, sattui kuumana kesänä, noihin aikoihinhan ei toisenlaisia kesiä ollutkaan. Isämme oli tuolloin matkustanut Jyväskylään vierailemaan siskonsa luona ja me koko vielä kotona asuva sisarusparvi jäimme äitimme ja mummomme kera kotiin. Jostain, en muista enää mistä, onnistuimme Ihtin kanssa saamaan melkoisen riidan aikaiseksi äitimme ja varsinkin mummomme kanssa, jonka ainoa evästys meille elämään oli päivästä toiseen tiuskaistu ”uottakaapa kun isäinne tulloo”!

Joka tapauksessa tunsimme tulleemme niin kaltoin ja väärin kohdelluiksi naisväkemme taholta, että päätimme ryhtyä radikaaleihin toimenpiteisiin. Pihassamme kukoistavien lukuisten marjapensaiden suojassa päätimme, että nyt riitti, me lähdemme isämme luo Jyväskylään! Mutta kuinka? Suunnitelma kypsyi pikaisesti idioottivarmaksi ja yksinkertaiseksi toteuttaa. Ensimmäinen etappi olisi Tampereen rautatieasema, jonne pääseminen oli järjestettävä tavalla tai toisella. Perille Tampereelle päästyämme kantaisimme matkustajien laukkuja, josta tietenkin kiitolliset matkalaiset sujauttaisivat muutaman kolikon meille palkaksi. Ja kun laukkuja olisi raahattu tarpeellinen määrä, joka oikeuttaisi matkalippuihin Jyväskylään, nousisimme junaan ja matka jatkuisi suunnitelmien mukaan.

Kun kaikki oli valmista, suuntasimme aikaisin aamulla, kun kaikki muut vielä nukkuivat, tien päälle. Matkamiehet eivät tietenkään lähde tyhjin taskuin vaativalle matkalle, emme tietenkään mekään. Mukaan olimme varanneet kansakoulun karttakirjasta repäistyn sivun, jossa komeili Suomen kartta, muutamia kuivia leivänpaloja ja pullo vettä olivat taskuissamme evääksi matkalle.

Alku ei kovin lupaavasti sujunut, kävellä talsimme kesäpäivän kuumudessa eteenpäin ja ohitettuamme Lempäälän alkoi jo hämärtää. Väsymys ja nälkä painoivat matkamiesten mieliä. Maantieltä erottui vieressä olevan pellon takareunalta lato, jonka havaittuaan nuorempi veljeni sanoi, että mennään tuonne nukkumaan yöksi ja jatketaan aamulla. Olin kuitenkin sitä mieltä, että ei muuta kuin eteenpäin, ja niinpä jatkoimme matkaa. Onnemme kääntyi vihdoinkin parin tunnin kuluttua, niin ainakin kuvittelimme tuossa vaiheessa, kun rinnallemme pysähtyi peukalomerkkimme havainnut autoilija. Niinpä matkamme jatkui mukavasti auton takapenkillä. Autoa ajoi hiukan iäkkäämpi mies, joka oli mielestäni ihmeen utelias. Hän kyseli kyselemästä päästyään kaikkea mahdollista siitä keitä olimme ja mihinkä oli tarkoitus mennä.

Ilmeisesti vastauksemme eivät häntä tyydyttäneet, koska tämä tuon ajan maanteiden ritari kyyditsi meidät rautatieaseman sijaan suoraan poliisilaitokselle saavuttuamme Tampereelle. Ei mennyt kauaakaan kun jo istuimme Ihtin kanssa ”pahnoilla” ja odotimme kauhun sekaisin tuntein mitä tuleman piti. Tai oikeastaan nuo tuntemukset kuvasivat omaa olotilaani, Ihti oli jo tuolloin “karski” jätkä luonteeltaan ja hän harmitteli vain reissumme epäonnista käännettä.
- Saatana, mähän sanoin sulle, että mennään sinne latoon! 10-vuotias pikkuveljeni tiuskaisi minulle.

Kuuluisa pituushyppääjä Pentti Eskola, joka oli noihin aikoihin ammatiltaan poliisi, kuulusteli meitä ja selvitti mistä ”miehet” tulee ja keitä olimme. Noihin aikoihin ei meillä ollut puhelinta, mutta Eskola onki selville lähistöllämme asuvan tehtaanjohtajan puhelinnumeron ja soitti tälle. Tehtaanjohtaja kävi sitten kertomassa kotonamme mikä on matkamiesten osoite. Kotona oli oltu tietysti huolissaan siitä, mihin ihmeeseen olimme hävinneet. Vaikka tehtaanjohtajan viesti oli ollut ikävää kuultavaa, pojat putkassa, oli se kuitenkin ollut enemmänkin helpottava tieto äidillemme, niin hän ainakin jälkeenpäin kertoi.

Ylimääräistä rahaa ei perheessämme tuolloin liikoja ollut, ja ne vähäisetkin mitä kotoa löytyi, äitimme joutui käyttämään taksiin, jolla meidät mieron tiellä olleet lapsensa haki kotiin. Kaikesta huolimatta kotona riitti iloisia naamoja kun sinne saavuimme, hiukan harmoniaa tosin särki keittiön nurkasta ilmoille kantautunut tuhahdus ”uottakaapa kun isäinne tulloo”!
Tunsimme Ihtin kanssa syyllisyyttä tapahtuneen johdosta varsinkin siksi että, olimme aiheuttaneet seikkailullamme niukan kassavarantomme tyhjenemistä. Seuraavana päivänä istuskelimme jälleen piilossa marjapensaiden katveessa ja mielessämme alkoi hahmottua uusi suunnitelma, alkaisimme bisnesmiehiksi ja korvaisimme äidille aiheuttamamme huolen ja rahanmenon.
Uraamme bisnesmiehinä, joilla oli kylässämme selkeä markkinajohtajuus, palaan vielä!