"Isä, saisinko kysyä sinulta jotain?"
"Kerro, poikaseni."
"Miten sinä tapasit äitini?"
"Poikaseni. Sitä hetkeä en edes minäkään voisi koskaan unohtaa, vaikka oletkin ehkä saattanut huomata miten dementikko minä olenkin. Sinäkin tulet aikanaan perimään sen taidon minulta, ellet ole jo. Mutta niin, miten tapasinkaan äitisi... Kevättä oli jo rinnassa vuonna 1976... Eiku ei silloin. 1975? Hmm. Aivan totta, vuosihan oli todentotta 1977, kun tapasin äitisi ensimmäistä kertaa talomme hiekkalaatikolla Kuparisaaressa. Leikimme yhdessä. Nauroimme yhdessä. Katselimme toisiamme hyvin jännittyneinä. Outo tunne valtasi sydämen. Sitä tunnetta ei pysty sanoinkuvailemaan, kun se tunne on päällä. Pitkä hiljaisuus vallitsi yllämme. Hänen hymynsä, voi veljet miten jumalainen se olikaan. Miten aika oli pysähtynyt. Mieleni oli täysin tyhjä, mutta katseeni oli hänessä kiinni. Juuri sillä hetkellä en olisi halunnut mitään enemmän kuin katsella hänen silmiänsä. Ne olivat ruskeita, minulle ne olivat myyttisiä. Toivoin, että tuijottamalla hänen silmiänsä se hetki ei katoiaisi koskaan, eikä minun tarvitsisi poistua hiekkalaatikolta koskaan. Hetkemme keskeytyi, kun hänen kaverinsa tulivat vauhdilla hiekkalaatikolle ja heittivät hiekkaani silmilleni. He vain nauroivat ja poistuivat nopeasti paikalta kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Äitisi oli hämmentynyt, kun minä yritin itkeä hiekat silmistäni pois. Hiekanjyvien poistuttua näkökentästäni näin miten hänen vanhemmat tulivat vihaisina paikalle ja veivät äitisi pois hiekkalaatikolta. He luulivat äitisi olleen syyllinen tapahtumaan. Äitisi yritti kertoa vanhemmille totuutta, mutta he eivät uskoneet. Seuraavana päivänä he olivat muuttaneet talosta ja koko kaupungista pois. Sillä hetkellä uskoin siihen etten tulisi häntä enää koskaan tapaamaan."
"Miten tarina jatkuu?"
"Tahdotko todella tietää kaiken yksityiskohtaisesti?"
"Tahdon, tahdon! Kerro isä, kerro!"
"Hyvä on, poikaseni. En todellakaan siis uskonut tapaavani häntä uudelleen. Syksy 1989 kaiken muutti, kun menin lukioon. Pääsin luokkaan, jossa oli porilainen, forssalainen, helsinkiläinen, lahtelainen, jopa Salosta oli yksi ihminen, imatralainen, espoolainen, pari turkulaista ja sitten näin hänet. Äitisi. En voinut uskoa silmiäni, eikä hänkään. Hän jopa tunnisti minut kaikkien näiden vuosien jälkeen! Menin niin ujoksi etten melkein saanut sanottua sanaakaan. Hänen katseensa jopa harhaili enemmän seinien puolella, koska hän oli minuakin ujompi tilanteessa! Miten tilanne vaikuttikaan kaikinpuolin nololta molempien katseiden ollessa jossain muualla, mutta silti jotain niin sympaattista. Tästä alkoi meidän yhteisemme tarinamme."
"Miten teidän ensisuudelma tapahtui?"
"Tahdotko sinä todella tietää?"
"Hei, sinä olet minun isäni ja sinun velvollisuutesi on kertoa minulle kaikesta kaiken!"
"Heh, hyvä on, poikaseni. Yhtenä eräisenä perjantai-aamuna muutama kuukausi lukion alkamisen jälkeen alkoi tapahtumaan jotain täysin yliluonnollista ja unohtumatonta. Sinä aamuna oli oloni hyvin erilainen kuin kuudes aistini osasi kertoa minulle jotain tulevasta. Ehkäpä olo johtui myös siitä, että olin myöhässä lukiosta! Astuin lukioon ja ehdin astua pääportaikkoon, kunnes näin äitisi ja hänkin oli myöhässä. Mikä yhteensattuma! Vai kenties jopa kohtalo? Äitisi on aina ollut erittäin hyvännäköinen, mutta sinä aamuna hän oli myyttisen seksikäs. Hänen ruskeat hiuksensa, hänen ruskeat silmänsä. Ah. Ja se hajuvesi, en voisi sitä vieläkään unohtaa! Voisin edelleen haistaa sen. Halusin mennä lähemmäs ja koskettaa, mutta en uskaltanut, vielä. Sekuntia myöhemmin lopulta uskaltauduin. Vahvalla itsevarmuudella peitin ujouteni. Menin hänen taaksensa ja kosketin hänen pyöreää peppua, miten pehmeä ja niin kimmoisa, vaikka käteni tärisivät maanjäristyksen lailla. Sydämeni hakkasi yli 9000 auringon voimalla. Hän katsoi minua hymyillen. Tajusin koskettavani tyttöä ensimmäistä kertaa, jos ei lastentarhan lääkärileikkejä lasketa. Hän tuntui niin lämpimältä housujenkin läpi. Niin uutta, niin ihmeellistä kuin tytön koskettaminen olikin, olin silti hyvin utelias miten tämä jatkuisi. Seisoessani äitisi edessä hänen kauneuttaan ihaillen pelkkä ajatus siitä miltä esimerkiksi hänen ihanat pienet söpöt rintansa tuntuisivat pökerryttävän ihanalta. Kosketin hänen valkean topin alla törröttävää rintaa ja tartuin siihen kankaan läpi. Rauhoittunut pulssini kohosi taas yli 9 miljoonan auringon voimalla. Vapisin kiihottuneena ja hermostuneena, tunsin jopa syyllisyyttä. Äitisi alkoi jostain syystä myös kiihottua erittäin voimaakkaasti ja sen tunsin, kun kosketin hänen housujansa, niin voimakkaasti oli ehtinyt kostumaan. Samalla hetkellä olisin voinut pistää käteni hänen kaikkein pyhimpään paikkaansa. Kuin seitsemännen aistin eli telepatiakyvyn avulla hän tiputtikin housunsa pois ja näin ensimmäistä kertaa elämässäni aidon pillun. Se oli todentotta kauneinta mitä olin koskaan nähnyt. Kun siirsin katseeni ylös, oli hän ehtinyt ottaa rintaliivinsä pois ja näin elämäni hienoimman näyn heti pillun jälkeen: Aidot, mukavan söpöt ja pienet rinnat, jotka tunnetaan nimellä myös tissit. Siirsin katseeni takaisin alaspäin ja huomasin miten sileät ja virheettömät häpyhuulet hänellä olik..."
".................EN MINÄ PYYTÄNYT NOIN YKSITYISKOHTAISESTI. EI JUMALAUTA, EI HELVETTI. MITÄ VITTUA NYT TAAS?"
"Aivan, aivan. Anteeksi, poikaseni. Jos sivistyneesti jatkaisin tarinaa siten, että lukion portaikossa huulemme löivät yhteen. Se oli molempien ensisuudelma. Päädyimme rakastelemaan siinä paikassa. Kun lopulta allekirjoittaneelta lähti vaatteet pois, rakasteltiin ja yhdyimme toistemme kanssa. Toisinsanoen me molemmat harrastimme ensimmäistä kertaa seksiä. Lukion portaikossa. Tai no, mistä minä tiedän äitisi seksihistoriasta, koska seksin jälkeen äitisi sanoi ottavansa E-pillereitä, kun olin lauennut tulivuoren purkauksen lailla hänen sisäänsä. Tiedätkö poika mitä? Sinun äitisi oli yhtälailla muistihäiriöinen kuin minäkin. Tiedätkö mitä tapahtui 9 kuukautta sen jälkeen? Varmaan arvaatkin."
"WOW. En tiennytkään, että olen perinyt muistihäiriön molemmilta."
"Sitä hän oli. Ennen kun tiesin hänen olevansa raskaana, ehdimme vierailla eri paikkakunnilla kaulahuiviemme kanssa katsomassa paikallisia urheiluseuroja, joilla oli unelmia. Kuten meilläkin oli unelmia. Joskus unelmat tapahtuvat ennenaikaisesti kuin salama löisi suoraan kirkkaalta taivaalta. Joskus unelmat eivät tule koskaan tapahtumaan. Joskus unelmat saattavat tapahtua, mutta ei sellaisena välttämättä kuin olisi todella tahtonut. Sen jälkeen, kun sinä tulit maailmaan meillä oli äitisi kanssa jatkuvasti myllyt sallittu lähinnä vain sen takia, kun kiistelimme minkäväristä kaulahuivia sinä tulisit pitämään ylläsi. Olin aina sitä mieltä, että kaulahuivin tulisi olla punavalkoinen, äitisi mielestä musta. Silloin emme päässeet koskaan sopuun. Pari vuotta myöhemmin meidän suhteemme oli erkanemassa. Hän tahtoi todella toteuttaa unelmiansa, joita hänellä oli. Siihen suunnitelmaan ei kuulunut hänen miesystävänsä tai hänen poikansa. Lopulta meidän valmistuttuaan lukiosta, jonka jälkeen hän poistui yhteisestä asunnostamme ilman varoituksia. Samalla hetkellä vaivuin jopa masennukseen. Ei ehkä niin vakavaan, mutta kumminkin siten, että omat voimavarani olivat vähenemään päin. Sitä olotilaa jatkui useamman vuoden. Vasta keväällä 1997 tuntui kuin olisin iskenyt eräässä urheilutapahtumassa maalin. Sillä hetkellä se tunne oli jotain sanoinkuvaamatonta. Sitä hetkeä olin odottanut pitkään aina keväästä 1992 lähtien. Pääsin yliopistoon. Syksyllä 1997 yliopiston alettua huomasin luokallani olevan erittäin tuttu kasvo, enkä voinut uskoa mitä näinkään. Ex-rakkaani, äitisi. Hän oli yhtä hämmestynyt kuin minäkin. Jäimme yliopiston kahvilaan juttelemaan ja keskustelemaan useammaksi tunniksi kuulumisia ja selvittelemässä meidän elämäämme. Lopulta päädyimme jälleen kerran rakastelemaan ja hän tahtoi muuttaa meidän luoksemme. Sellaista aikaa elettiin kolme vuotta. Voi veljet miten äitisi oli entistä mahtavampi seksissä, hän suorastaan dominoi minua koko sen kolmen vuoden opiskeluajan. Kuin rakkaus ei olisi koskaan poistunut meidän väliltämme. Joskus on vain tehtävä valintansa, kuten äitisi teki keväällä 1992.
Rakastelun lisäksi meillä oli yhteisiä elämäntapoja, kun jälleen kerran vierailimme eri paikkakunnilla kaulahuivien kanssa. Milloin oltiin Järvenpäässä, Kokkolassa, Savonlinnassa, Kalajoella ja jopa Kouvolassa. Ah, Kouvolasta jäikin paljon hyviä muistoja. Jopa käytiin Hyvinkäällä! Valitettavasti meillä oli valintoja tehtävänä keväällä 2000. Äitisi unelmana oli johdattaa erästä Suomen suurinta firmaa yliopiston jälkeen. Minulla oli myös eräitä suuria haaveita, mutta taloudellisesti se ei ollut mahdollista. Äitisi näki mahdollisuuden ja lopulta pitkän keskustelun jälkeen hyvästelimme toisemme. Uskoin, että pystyisin toteuttamaan omat unelmamme, kunnes syksyllä 2000 koin vakavan masennuksen. Olin taloudellisesti täysin konkurssin partaalla ja olin hyvin, hyvin lähellä itsetuhoa. Jokainen päivä tuntui synkältä. Jokainen yö tuntui myrskyisältä. Olin jo valmis itsetuhoon, mutta jokin sisäinen ääneni huusi jatkuvasti, että jonain päivänä unelmani ovat toteutumassa. Lopulta uskoin siihen unelmaan. Aloin rakentamaan itselleni uuden pohjan, jota vahvistaa jatkuvasti, kunnes se päivä tulisi eteen. Keväällä 2005 olin jo varma, että nyt on se hetki. Valitettavasti juuri sillä hetkellä olin fyysisesti rikki ja tuntui kuin savolaiset sudet olisivat syöneet minun unelmani. Helvetin sudet."
"Savosta ei ole koskaan tullut mitään hyvää. Saatanan sisäsiittoiset sudet!"
"Poikani. On Savosta sentään tullut eräs presidentti ja eräs koko kansan Spede. Että kyllä sieltä on tullut jotain hyvää! Muuten koko porukka Kurpitsapäätä ja erästä Kapasen klaania myöten onkin sisäsiittoista jengiä. Niin mihin jäinkään?"
Jatkuu...
"Kerro, poikaseni."
"Miten sinä tapasit äitini?"
"Poikaseni. Sitä hetkeä en edes minäkään voisi koskaan unohtaa, vaikka oletkin ehkä saattanut huomata miten dementikko minä olenkin. Sinäkin tulet aikanaan perimään sen taidon minulta, ellet ole jo. Mutta niin, miten tapasinkaan äitisi... Kevättä oli jo rinnassa vuonna 1976... Eiku ei silloin. 1975? Hmm. Aivan totta, vuosihan oli todentotta 1977, kun tapasin äitisi ensimmäistä kertaa talomme hiekkalaatikolla Kuparisaaressa. Leikimme yhdessä. Nauroimme yhdessä. Katselimme toisiamme hyvin jännittyneinä. Outo tunne valtasi sydämen. Sitä tunnetta ei pysty sanoinkuvailemaan, kun se tunne on päällä. Pitkä hiljaisuus vallitsi yllämme. Hänen hymynsä, voi veljet miten jumalainen se olikaan. Miten aika oli pysähtynyt. Mieleni oli täysin tyhjä, mutta katseeni oli hänessä kiinni. Juuri sillä hetkellä en olisi halunnut mitään enemmän kuin katsella hänen silmiänsä. Ne olivat ruskeita, minulle ne olivat myyttisiä. Toivoin, että tuijottamalla hänen silmiänsä se hetki ei katoiaisi koskaan, eikä minun tarvitsisi poistua hiekkalaatikolta koskaan. Hetkemme keskeytyi, kun hänen kaverinsa tulivat vauhdilla hiekkalaatikolle ja heittivät hiekkaani silmilleni. He vain nauroivat ja poistuivat nopeasti paikalta kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Äitisi oli hämmentynyt, kun minä yritin itkeä hiekat silmistäni pois. Hiekanjyvien poistuttua näkökentästäni näin miten hänen vanhemmat tulivat vihaisina paikalle ja veivät äitisi pois hiekkalaatikolta. He luulivat äitisi olleen syyllinen tapahtumaan. Äitisi yritti kertoa vanhemmille totuutta, mutta he eivät uskoneet. Seuraavana päivänä he olivat muuttaneet talosta ja koko kaupungista pois. Sillä hetkellä uskoin siihen etten tulisi häntä enää koskaan tapaamaan."
"Miten tarina jatkuu?"
"Tahdotko todella tietää kaiken yksityiskohtaisesti?"
"Tahdon, tahdon! Kerro isä, kerro!"
"Hyvä on, poikaseni. En todellakaan siis uskonut tapaavani häntä uudelleen. Syksy 1989 kaiken muutti, kun menin lukioon. Pääsin luokkaan, jossa oli porilainen, forssalainen, helsinkiläinen, lahtelainen, jopa Salosta oli yksi ihminen, imatralainen, espoolainen, pari turkulaista ja sitten näin hänet. Äitisi. En voinut uskoa silmiäni, eikä hänkään. Hän jopa tunnisti minut kaikkien näiden vuosien jälkeen! Menin niin ujoksi etten melkein saanut sanottua sanaakaan. Hänen katseensa jopa harhaili enemmän seinien puolella, koska hän oli minuakin ujompi tilanteessa! Miten tilanne vaikuttikaan kaikinpuolin nololta molempien katseiden ollessa jossain muualla, mutta silti jotain niin sympaattista. Tästä alkoi meidän yhteisemme tarinamme."
"Miten teidän ensisuudelma tapahtui?"
"Tahdotko sinä todella tietää?"
"Hei, sinä olet minun isäni ja sinun velvollisuutesi on kertoa minulle kaikesta kaiken!"
"Heh, hyvä on, poikaseni. Yhtenä eräisenä perjantai-aamuna muutama kuukausi lukion alkamisen jälkeen alkoi tapahtumaan jotain täysin yliluonnollista ja unohtumatonta. Sinä aamuna oli oloni hyvin erilainen kuin kuudes aistini osasi kertoa minulle jotain tulevasta. Ehkäpä olo johtui myös siitä, että olin myöhässä lukiosta! Astuin lukioon ja ehdin astua pääportaikkoon, kunnes näin äitisi ja hänkin oli myöhässä. Mikä yhteensattuma! Vai kenties jopa kohtalo? Äitisi on aina ollut erittäin hyvännäköinen, mutta sinä aamuna hän oli myyttisen seksikäs. Hänen ruskeat hiuksensa, hänen ruskeat silmänsä. Ah. Ja se hajuvesi, en voisi sitä vieläkään unohtaa! Voisin edelleen haistaa sen. Halusin mennä lähemmäs ja koskettaa, mutta en uskaltanut, vielä. Sekuntia myöhemmin lopulta uskaltauduin. Vahvalla itsevarmuudella peitin ujouteni. Menin hänen taaksensa ja kosketin hänen pyöreää peppua, miten pehmeä ja niin kimmoisa, vaikka käteni tärisivät maanjäristyksen lailla. Sydämeni hakkasi yli 9000 auringon voimalla. Hän katsoi minua hymyillen. Tajusin koskettavani tyttöä ensimmäistä kertaa, jos ei lastentarhan lääkärileikkejä lasketa. Hän tuntui niin lämpimältä housujenkin läpi. Niin uutta, niin ihmeellistä kuin tytön koskettaminen olikin, olin silti hyvin utelias miten tämä jatkuisi. Seisoessani äitisi edessä hänen kauneuttaan ihaillen pelkkä ajatus siitä miltä esimerkiksi hänen ihanat pienet söpöt rintansa tuntuisivat pökerryttävän ihanalta. Kosketin hänen valkean topin alla törröttävää rintaa ja tartuin siihen kankaan läpi. Rauhoittunut pulssini kohosi taas yli 9 miljoonan auringon voimalla. Vapisin kiihottuneena ja hermostuneena, tunsin jopa syyllisyyttä. Äitisi alkoi jostain syystä myös kiihottua erittäin voimaakkaasti ja sen tunsin, kun kosketin hänen housujansa, niin voimakkaasti oli ehtinyt kostumaan. Samalla hetkellä olisin voinut pistää käteni hänen kaikkein pyhimpään paikkaansa. Kuin seitsemännen aistin eli telepatiakyvyn avulla hän tiputtikin housunsa pois ja näin ensimmäistä kertaa elämässäni aidon pillun. Se oli todentotta kauneinta mitä olin koskaan nähnyt. Kun siirsin katseeni ylös, oli hän ehtinyt ottaa rintaliivinsä pois ja näin elämäni hienoimman näyn heti pillun jälkeen: Aidot, mukavan söpöt ja pienet rinnat, jotka tunnetaan nimellä myös tissit. Siirsin katseeni takaisin alaspäin ja huomasin miten sileät ja virheettömät häpyhuulet hänellä olik..."
".................EN MINÄ PYYTÄNYT NOIN YKSITYISKOHTAISESTI. EI JUMALAUTA, EI HELVETTI. MITÄ VITTUA NYT TAAS?"
"Aivan, aivan. Anteeksi, poikaseni. Jos sivistyneesti jatkaisin tarinaa siten, että lukion portaikossa huulemme löivät yhteen. Se oli molempien ensisuudelma. Päädyimme rakastelemaan siinä paikassa. Kun lopulta allekirjoittaneelta lähti vaatteet pois, rakasteltiin ja yhdyimme toistemme kanssa. Toisinsanoen me molemmat harrastimme ensimmäistä kertaa seksiä. Lukion portaikossa. Tai no, mistä minä tiedän äitisi seksihistoriasta, koska seksin jälkeen äitisi sanoi ottavansa E-pillereitä, kun olin lauennut tulivuoren purkauksen lailla hänen sisäänsä. Tiedätkö poika mitä? Sinun äitisi oli yhtälailla muistihäiriöinen kuin minäkin. Tiedätkö mitä tapahtui 9 kuukautta sen jälkeen? Varmaan arvaatkin."
"WOW. En tiennytkään, että olen perinyt muistihäiriön molemmilta."
"Sitä hän oli. Ennen kun tiesin hänen olevansa raskaana, ehdimme vierailla eri paikkakunnilla kaulahuiviemme kanssa katsomassa paikallisia urheiluseuroja, joilla oli unelmia. Kuten meilläkin oli unelmia. Joskus unelmat tapahtuvat ennenaikaisesti kuin salama löisi suoraan kirkkaalta taivaalta. Joskus unelmat eivät tule koskaan tapahtumaan. Joskus unelmat saattavat tapahtua, mutta ei sellaisena välttämättä kuin olisi todella tahtonut. Sen jälkeen, kun sinä tulit maailmaan meillä oli äitisi kanssa jatkuvasti myllyt sallittu lähinnä vain sen takia, kun kiistelimme minkäväristä kaulahuivia sinä tulisit pitämään ylläsi. Olin aina sitä mieltä, että kaulahuivin tulisi olla punavalkoinen, äitisi mielestä musta. Silloin emme päässeet koskaan sopuun. Pari vuotta myöhemmin meidän suhteemme oli erkanemassa. Hän tahtoi todella toteuttaa unelmiansa, joita hänellä oli. Siihen suunnitelmaan ei kuulunut hänen miesystävänsä tai hänen poikansa. Lopulta meidän valmistuttuaan lukiosta, jonka jälkeen hän poistui yhteisestä asunnostamme ilman varoituksia. Samalla hetkellä vaivuin jopa masennukseen. Ei ehkä niin vakavaan, mutta kumminkin siten, että omat voimavarani olivat vähenemään päin. Sitä olotilaa jatkui useamman vuoden. Vasta keväällä 1997 tuntui kuin olisin iskenyt eräässä urheilutapahtumassa maalin. Sillä hetkellä se tunne oli jotain sanoinkuvaamatonta. Sitä hetkeä olin odottanut pitkään aina keväästä 1992 lähtien. Pääsin yliopistoon. Syksyllä 1997 yliopiston alettua huomasin luokallani olevan erittäin tuttu kasvo, enkä voinut uskoa mitä näinkään. Ex-rakkaani, äitisi. Hän oli yhtä hämmestynyt kuin minäkin. Jäimme yliopiston kahvilaan juttelemaan ja keskustelemaan useammaksi tunniksi kuulumisia ja selvittelemässä meidän elämäämme. Lopulta päädyimme jälleen kerran rakastelemaan ja hän tahtoi muuttaa meidän luoksemme. Sellaista aikaa elettiin kolme vuotta. Voi veljet miten äitisi oli entistä mahtavampi seksissä, hän suorastaan dominoi minua koko sen kolmen vuoden opiskeluajan. Kuin rakkaus ei olisi koskaan poistunut meidän väliltämme. Joskus on vain tehtävä valintansa, kuten äitisi teki keväällä 1992.
Rakastelun lisäksi meillä oli yhteisiä elämäntapoja, kun jälleen kerran vierailimme eri paikkakunnilla kaulahuivien kanssa. Milloin oltiin Järvenpäässä, Kokkolassa, Savonlinnassa, Kalajoella ja jopa Kouvolassa. Ah, Kouvolasta jäikin paljon hyviä muistoja. Jopa käytiin Hyvinkäällä! Valitettavasti meillä oli valintoja tehtävänä keväällä 2000. Äitisi unelmana oli johdattaa erästä Suomen suurinta firmaa yliopiston jälkeen. Minulla oli myös eräitä suuria haaveita, mutta taloudellisesti se ei ollut mahdollista. Äitisi näki mahdollisuuden ja lopulta pitkän keskustelun jälkeen hyvästelimme toisemme. Uskoin, että pystyisin toteuttamaan omat unelmamme, kunnes syksyllä 2000 koin vakavan masennuksen. Olin taloudellisesti täysin konkurssin partaalla ja olin hyvin, hyvin lähellä itsetuhoa. Jokainen päivä tuntui synkältä. Jokainen yö tuntui myrskyisältä. Olin jo valmis itsetuhoon, mutta jokin sisäinen ääneni huusi jatkuvasti, että jonain päivänä unelmani ovat toteutumassa. Lopulta uskoin siihen unelmaan. Aloin rakentamaan itselleni uuden pohjan, jota vahvistaa jatkuvasti, kunnes se päivä tulisi eteen. Keväällä 2005 olin jo varma, että nyt on se hetki. Valitettavasti juuri sillä hetkellä olin fyysisesti rikki ja tuntui kuin savolaiset sudet olisivat syöneet minun unelmani. Helvetin sudet."
"Savosta ei ole koskaan tullut mitään hyvää. Saatanan sisäsiittoiset sudet!"
"Poikani. On Savosta sentään tullut eräs presidentti ja eräs koko kansan Spede. Että kyllä sieltä on tullut jotain hyvää! Muuten koko porukka Kurpitsapäätä ja erästä Kapasen klaania myöten onkin sisäsiittoista jengiä. Niin mihin jäinkään?"
Jatkuu...
Viimeksi muokattu: