Ostin sitten alkuvuoden 2006 kohutuimman eli brittisensaatio Arctic Monkeysin "whatever people say i am, i'm not".
Nämä brittilehdistön vuotuiset povaukset "uusista oasiksista" ovat jo aika tylsiä, ja suurin osa on kadonnut jonnekkin suuree tuntemattomaan. Missä on esimerkiksi pari vuotta sitten vastaavanlaisen hehkutuksen saanut The Coral. Niin, ei missään. Sitäpaitsi Oasis on ja oli ihan perseestä.
Odotukset olivat siis aika alhaalla, lähinnä aavistelin, että AM tekee Gallagher tyylistä räikeetä Beatles/Rollarit plagiaatiota. Mutta ei.
Tämä iPod-sukupolven ensimmäinen hittituote, jotain kirjoittajaa lainatakseni, tekee oikeasti hyvää ja puhdasta rockmusiikkia. Levy oli minulle suuri nautinto, paljon suurempi kuin esimerkiksi The Strokesin "Is This It?" tai The White Stripesin "Elephant", jotka omalta osaltaan vaikuttivat suuresti henkilökohtaiseen kemiaani, näin uudesta musiikista.
Ja kehuttu sanoma, mitä Monkeysin musiikista on löydetty ei ollut lainkaan niin päälle liimattua tai tekopyhää kuin ehkä odotin sen olevan.
Juuri tällaista musiikkia sen uuden musiikin pitää olla, ja juuri tällaista on hyvä indiepohjainen punkrock. Parin vuoden takaiset visioni siitä, että kaikki uusi on paskaa, voi nyt lopullisesti haudata. Toki pojat ovat rockin lähi- ja kaukaishistoriasta oppineet, mutta sen nyt katson kuuluvan vähän niinkuin asiaan.
Varhaista Clashia, varhaista Strokesia, Jack Whitea, Smitshiä(lähinnä sanoituksista), Accadaccaa(!), Bluria ja todella varhaista Jamia ainakin löytyy helposti.
Btw, Herra Ylpön muistaakseni viimeisissä NYTssä ollut kolumni nykymusiikin ylituotettavuudesta oli silkkaa asiaa. Tämä ei ole sitä, AM on vain täynnä OSAAVIA muusikoita. Kirjoitin sattumalta aiheesta myös juuri äidinkielen yo:ssa otsikon "Rockmusiikin uudet tuulet" alle. Harmi, että tämä levy tuli vasta nyt.
Biisitärppeinä "Bet you look good on the dancefloor" ja kaunis "mardi bum".