Diandran ja Turun filharmonian eilisen Bond-konsertin taltionti soi kännykän kautta jo toista kertaa. Ihmeellistä tämä nykytekniikka, kun maltillisen äänenvoimakkuden konserteista saa pelkällä taskunauhoituksellakin yllättävän hyvälaatuisia tuloksia.
Saisivat kyllä tehdä levyn ja/tai live-dvd:n tällaisesta showsta. Ei Youtubestakaan löydy juuri mitään.
Katsoin Häjyt taas pari päivää sitten ties monennen kerran. Elokuva oli ehkä paras tällä kertaa. Huomannut tässä samalla, että minusta on tullut ihan itkupilli, kun tätäkin teemabiisiä kuunnellessa kaikenlaiset haikeuden tunteet valtaa kehon ja mielen. Vähän kuin Renny Harlinilla, joka itkua tihrustaa aina kun joku viittaa keskustelussa vähänkin siihen millaista elämää hän nykyään elää.
Lätkämatsin ohessa syksyn pimenevien iltojen tunnelmiin johdattelee Marie Fredrikssonin soolotuotanto.
Den ständiga resan (1992) tuli kuunneltua läpi. Neljä vuotta myöhemmin julkaistu I en tid som vår ei kokonaisuutena ole yhtä laadukas, mutta kourallinen helmiä löytyy siltäkin.
Ensin meinasin jakaa levyltä Mild varm vår, mutta hieman enemmän soitettu Tro kuitenkin iski tässä hetkessä kovemmin.