Kirjoitin noin vuosi sitten Kiekkopesään koiran jätöksistä, jos joku sattuu muistamaan kyseisen viestin. Sitä kirjoittaessani vannoin, että talouteeni ei koiraa tulla ikinä ottamaan.
No, muutto naisen kanssa saman katon alle ja kaikki vaikuttaa muutaman kuukauden oikein hyvältä, kunnes nainen yhtäkkiä keksii, että hän haluaa koiran. No ei helvetti, ajattelin. Olenhan aina ollut enemmän kissaihminen, enkä muutenkaan jaksa hoitaa lemmikkejä. Kukas sitä koiraa jaksaa lähteä ulkoiluttamaan, kun on aina parempaakin tekemistä. Ei kiitos. Ruuatkin maksaa, eikä opiskelijabudjetissa ole enää venymisvaraa ollenkaan. Pikemminkin tulisi hieman leikata menoja.
Suoralta kädeltä tyrmättyäni koko ajatuksen, alkaa totuus paljastua. Temperamenttinen tyttöystäväni on päättänyt koiran ottaa ja yleensä, kun hän jotain haluaa, hän myös sen saa. Monta viikkoa jaksan taistella vastaan ja käskeä häntä unohtamaan koko asian, mutta liika on liika. Uhkailu, lahjonta ja kiristys tekee tehtäväänsä ja alan taipua. Lopulta menen antamaan luvan koiran hankkimiseen. Luvattu mikä luvattu.
Tämän jälkeen on pari viikkoa ihan hiljaista koko asian tiimoilta ja ehdin jo toivoa pääseväni, kuin koira veräjästä. Tai mieluummin kuin kissa kiipelistä. Sitten eräänä kauniina sunnuntaipäivänä nainen ilmoittaa, että olemme muutaman minuutin kuluttua lähdössä katsomaan jotain koiranpentuja. No voi kun kiva, olisi Counter-Strike houkutellut huomattavasti enemmän, mutta ei auta itku markkinoilla.
Elämäni kenties ahdistunein hetki oli tuloillaan. Kun pääsin koirankasvattajan luokse sohvalle istumaan, kovin tuttavalliset cockerspanielit änkevät kaikki samaan aikaan syliin. Yritin näyttää mahdollisimman normaalilta, vaikka epäilen epäonnistuneeni siinä surkeasti. Ilme menee aika helposti vakavaksi, kun yrittää väistellä neljän kiihkeän koiran pusuja. Yök! Onneksi minua oli varoitettu etukäteen, muuten olisin varmasti juossut kämpästä ulos pää kolmantena jalkana.
Eräänä päivänä pentu sitten asteli rohkeasti asuntoomme, eikä sitä koti-ikävä näyttänyt vaivaavan. Ensimmäisenä päivänä se käyttäytyi varsin mallikkaasti, kun ei edes pientä pissaa päästänyt lattialle. Tämähän menee hyvin, ajattelin. Vielä kun nainen oli lupautunut huolehtimaan koiran ulkoiluttamisesta aamuisin ja jätösten korjaamisesta asunnosta, kaikki näytti oikein hienolta.
Hyvin meni, kunnes tuli ensimmäinen arkipäiväja nainen lähti kahdeksalta aamulla opinahjoonsa ja itse jäin kotiin nukkumaan vielä pariksi tunniksi. Koiran pitäisi kuulemma päästä tyhjentämään rakkoaan, kun se herää, minulle kerrottiin. No, koira heräsi samaan aikaan kuin minä ja päätin vahtia tarkasti sitä. Olin parissa päivässä oppinut, miltä se näyttää, kun tulee hätä ja se täytyy nostaa sanomalehden päälle. Koira näytti sen verran levolliselta, että päätin kipaista purkin jogurttia jääkaapista. Viivyin noin viisi sekuntia ja eikös lattialla ollut jo lammikko. Ja siivoushommiin, kun ei haisevaa lätäkköä viitsi katsellakaan. Kun laitan siivousvälineet takaisin kaappiin, huomaan koiran tehneen toiset tarpeensa keskelle eteisen mattoa. Ja taas siivoushommiin. Nyt alkaa olla jo kiire kouluun. Koira makuuhuoneeseen, vaatteet päälle ja juosten junalle.
Sama toistuu palatessani iltapäivällä kotiin. Koira ja jätökset pois makuuhuoneesta. Siinä siivotessani koira tekee uuden satsin lattialle. Tällä kertaa olohuoneeseen. Kiitos nainen, kun päätit hankkia tämän työllistäjän ja olet itse koulussa huomattavasti allerkirjoittanutta pidempään, etkä korjaamassa näitä yllätyksiä lattioilta. Tämän lisäksi koira innostuu puremaan minua jalasta, ranteesta ja sormesta, vaikka kuinka komennan sitä. Puran tunteitani ja rähjään koiralle, joka vetää naamalle mahdollisimman syyttömän ilmeen. Miten se tekeekin tuon. Hemmetti. Aina se saa minut pelkällä katseellaan leppymään ja antamaan itselleen anteeksi. Pieni nuolaisu vielä korvasta ja olen aivan myytyä miestä; eihän siinä voi enää kiukutella.
- Hiili, kohta kai koiraihminen
No, muutto naisen kanssa saman katon alle ja kaikki vaikuttaa muutaman kuukauden oikein hyvältä, kunnes nainen yhtäkkiä keksii, että hän haluaa koiran. No ei helvetti, ajattelin. Olenhan aina ollut enemmän kissaihminen, enkä muutenkaan jaksa hoitaa lemmikkejä. Kukas sitä koiraa jaksaa lähteä ulkoiluttamaan, kun on aina parempaakin tekemistä. Ei kiitos. Ruuatkin maksaa, eikä opiskelijabudjetissa ole enää venymisvaraa ollenkaan. Pikemminkin tulisi hieman leikata menoja.
Suoralta kädeltä tyrmättyäni koko ajatuksen, alkaa totuus paljastua. Temperamenttinen tyttöystäväni on päättänyt koiran ottaa ja yleensä, kun hän jotain haluaa, hän myös sen saa. Monta viikkoa jaksan taistella vastaan ja käskeä häntä unohtamaan koko asian, mutta liika on liika. Uhkailu, lahjonta ja kiristys tekee tehtäväänsä ja alan taipua. Lopulta menen antamaan luvan koiran hankkimiseen. Luvattu mikä luvattu.
Tämän jälkeen on pari viikkoa ihan hiljaista koko asian tiimoilta ja ehdin jo toivoa pääseväni, kuin koira veräjästä. Tai mieluummin kuin kissa kiipelistä. Sitten eräänä kauniina sunnuntaipäivänä nainen ilmoittaa, että olemme muutaman minuutin kuluttua lähdössä katsomaan jotain koiranpentuja. No voi kun kiva, olisi Counter-Strike houkutellut huomattavasti enemmän, mutta ei auta itku markkinoilla.
Elämäni kenties ahdistunein hetki oli tuloillaan. Kun pääsin koirankasvattajan luokse sohvalle istumaan, kovin tuttavalliset cockerspanielit änkevät kaikki samaan aikaan syliin. Yritin näyttää mahdollisimman normaalilta, vaikka epäilen epäonnistuneeni siinä surkeasti. Ilme menee aika helposti vakavaksi, kun yrittää väistellä neljän kiihkeän koiran pusuja. Yök! Onneksi minua oli varoitettu etukäteen, muuten olisin varmasti juossut kämpästä ulos pää kolmantena jalkana.
Eräänä päivänä pentu sitten asteli rohkeasti asuntoomme, eikä sitä koti-ikävä näyttänyt vaivaavan. Ensimmäisenä päivänä se käyttäytyi varsin mallikkaasti, kun ei edes pientä pissaa päästänyt lattialle. Tämähän menee hyvin, ajattelin. Vielä kun nainen oli lupautunut huolehtimaan koiran ulkoiluttamisesta aamuisin ja jätösten korjaamisesta asunnosta, kaikki näytti oikein hienolta.
Hyvin meni, kunnes tuli ensimmäinen arkipäiväja nainen lähti kahdeksalta aamulla opinahjoonsa ja itse jäin kotiin nukkumaan vielä pariksi tunniksi. Koiran pitäisi kuulemma päästä tyhjentämään rakkoaan, kun se herää, minulle kerrottiin. No, koira heräsi samaan aikaan kuin minä ja päätin vahtia tarkasti sitä. Olin parissa päivässä oppinut, miltä se näyttää, kun tulee hätä ja se täytyy nostaa sanomalehden päälle. Koira näytti sen verran levolliselta, että päätin kipaista purkin jogurttia jääkaapista. Viivyin noin viisi sekuntia ja eikös lattialla ollut jo lammikko. Ja siivoushommiin, kun ei haisevaa lätäkköä viitsi katsellakaan. Kun laitan siivousvälineet takaisin kaappiin, huomaan koiran tehneen toiset tarpeensa keskelle eteisen mattoa. Ja taas siivoushommiin. Nyt alkaa olla jo kiire kouluun. Koira makuuhuoneeseen, vaatteet päälle ja juosten junalle.
Sama toistuu palatessani iltapäivällä kotiin. Koira ja jätökset pois makuuhuoneesta. Siinä siivotessani koira tekee uuden satsin lattialle. Tällä kertaa olohuoneeseen. Kiitos nainen, kun päätit hankkia tämän työllistäjän ja olet itse koulussa huomattavasti allerkirjoittanutta pidempään, etkä korjaamassa näitä yllätyksiä lattioilta. Tämän lisäksi koira innostuu puremaan minua jalasta, ranteesta ja sormesta, vaikka kuinka komennan sitä. Puran tunteitani ja rähjään koiralle, joka vetää naamalle mahdollisimman syyttömän ilmeen. Miten se tekeekin tuon. Hemmetti. Aina se saa minut pelkällä katseellaan leppymään ja antamaan itselleen anteeksi. Pieni nuolaisu vielä korvasta ja olen aivan myytyä miestä; eihän siinä voi enää kiukutella.
- Hiili, kohta kai koiraihminen