Tässä ketjussa on tarkoitus keskustella tuosta toimittaja Samuli Lahdenmaan kirjoittamasta kirjasta, joka kertoo Rauman Lukon vuoden 1963 mestarimiehistön vaiheista tuon vuoden jälkeen.
Sain tuon kirjan isänpäivälahjaksi, ja nyt sen olen lehteillyt läpi. Kirjassa on 232 sivua, ja luettavaa loppujen lopuksi paljon enemmän kuin kuvittelin etukäteen. Mukana on paljon minulle ennennäkemättömiä kuvia tuosta mestaruuden ratkaisseesta Lukko-Tappara-pelistä, sekä paljon sellaista tietoa pelaajista jota en ennen tiennyt. Lisäksi mukaan mahtuu juttua raumalaisesta jääkiekkoilusta yleensä sekä myös tarina siitä, mistä nimi Äijänsuo on alkunsa saanut.
Kirjassa käydään läpi jokainen tuon mestarijoukkueen pelaaja ja muut joukkueessa vaikuttaneet henkilöt. Valmentaja Reijo Kuusava ja pelaajat Aku-Pekka Ahlsten ja Kalevi Virkku ovat jo poistuneet keskuudestamme, muilta henkilöiltä Lahdenmaa sai haastattelun.
En esimerkiksi tiennyt sitä, että Matti ja Taija Keinonen ovat menettäneet kaksi lastaan aivan pieninä lihasrappeumataudin takia, ja että Liisa on heidän adoptiolapsensa.
Niinikään minulle oli uutta tietoa se, että mestarimaalivahti Risto Kaitala oli se mies joka selvisi hengissä keväällä 1979 Raumalla riehuneen Kanaali-Koskisen käsittelystä. Riken vaikeudet siviilielämässä tosin olivat tiedossa jo ennestäänkin.
Kirjasta selviää myös se, mihin lopulta kariutui Pertti Rautalinin poikien, Mikon ja Matin, loisteliaaksi veikattu ura jääkiekkoilijana. Rautalin onkin mestareista selvästi eniten katkeroitunut, vaikka sitä toki ovat monet muutkin pelaajat. Rautalin uskoo, että jotkut mestarit ovat hänelle kateellisia siitä, että hänelle olisi maksettu aikoinaan Lukon taholta jotain ylimääräistä. Näin kirjassa tosiaan moni pelaaja uskookin, muttei Rautalin ole ainoa. Matti Keinonen ja Teppo Rastio kuuluvat siihen samaan kastiin, joille pelikavereiden mielestä maksettiin paremmin.
Tuon aikainen amatöörisysteemi takasi nimittäin jokaiselle pelaajalle samat rahat pelistä.
Hyvin ovat pelaajat elämässään pärjänneet Kaitalan Rikeä ja Rosvallin Kaitsua lukuunottamatta. Melkein jokainen on tehnyt pitkän päivätyön Rauma-Repolan tehtailla, ja silloin 60-luvulla Lukossa pidettiinkin tärkeänä sitä, että pelaaja opiskelee kunnon ammatin ja menee Repolaan (tai Kettulaan kuten joskus sanottiin) töihin.
Miehet ovat myös liikuttavan yksimielisiä siitä, että nykyjääkiekko ei ole mitään kunnon jääkiekkoa. Pertti Rautalin piruileekin, ettei katsoisi peliä nykyään edes ilmaiseksi, saatikka että jotain siitä maksaisi: "Pelaajat harjoittelevat kolme kertaa päivässä, sitten lyödään punaviivan jälkeen kiekko päätyyn ja aletaan hirveä painiminen siitä. Luulisi sen oppivan vähemmälläkin harjoittelulla", sanoo Rautalin.
Muutamasta pikku virheestä huolimatta kirja on mielenkiintoista luettavaa. Varsinkin hieman vanhemmalle lukijalle, joka itse on elänyt tuon mestaruuden hetken, mutta myös nuorempi lukija pystyy tarkan kuvauksen myötä melkein kuvittelemaan tuon helmikuisen illan tapahtumat Äijänsuolla. Peliä seurasi virallisesti 7820 maksanutta katsojaa, mutta joissain yhteyksissä esiintyy väite yli kymmenestätuhannesta katsojasta, mikä varmaan onkin lähempänä totuutta. Järjestysmiehet kun eivät pystyneet estämään enää siinä vaiheessa, kun katsojat päättivät mennä peliä katsomaan, oli lippu eli ei.
Vaikka se onkin pelkkää toiveajattelua, niin silti jossain mielen syövereissä kiertää ajatus, että jospa vielä joskus Lukon kapteeni saisi Äijänsuolla kohottaa Kanada-maljan kohti korkeuksia...
Mitenkäs on, Jatkoaikalaiset Lukko-fanit (ja muut kiekkofanit), joko kirja on luettu?
Sain tuon kirjan isänpäivälahjaksi, ja nyt sen olen lehteillyt läpi. Kirjassa on 232 sivua, ja luettavaa loppujen lopuksi paljon enemmän kuin kuvittelin etukäteen. Mukana on paljon minulle ennennäkemättömiä kuvia tuosta mestaruuden ratkaisseesta Lukko-Tappara-pelistä, sekä paljon sellaista tietoa pelaajista jota en ennen tiennyt. Lisäksi mukaan mahtuu juttua raumalaisesta jääkiekkoilusta yleensä sekä myös tarina siitä, mistä nimi Äijänsuo on alkunsa saanut.
Kirjassa käydään läpi jokainen tuon mestarijoukkueen pelaaja ja muut joukkueessa vaikuttaneet henkilöt. Valmentaja Reijo Kuusava ja pelaajat Aku-Pekka Ahlsten ja Kalevi Virkku ovat jo poistuneet keskuudestamme, muilta henkilöiltä Lahdenmaa sai haastattelun.
En esimerkiksi tiennyt sitä, että Matti ja Taija Keinonen ovat menettäneet kaksi lastaan aivan pieninä lihasrappeumataudin takia, ja että Liisa on heidän adoptiolapsensa.
Niinikään minulle oli uutta tietoa se, että mestarimaalivahti Risto Kaitala oli se mies joka selvisi hengissä keväällä 1979 Raumalla riehuneen Kanaali-Koskisen käsittelystä. Riken vaikeudet siviilielämässä tosin olivat tiedossa jo ennestäänkin.
Kirjasta selviää myös se, mihin lopulta kariutui Pertti Rautalinin poikien, Mikon ja Matin, loisteliaaksi veikattu ura jääkiekkoilijana. Rautalin onkin mestareista selvästi eniten katkeroitunut, vaikka sitä toki ovat monet muutkin pelaajat. Rautalin uskoo, että jotkut mestarit ovat hänelle kateellisia siitä, että hänelle olisi maksettu aikoinaan Lukon taholta jotain ylimääräistä. Näin kirjassa tosiaan moni pelaaja uskookin, muttei Rautalin ole ainoa. Matti Keinonen ja Teppo Rastio kuuluvat siihen samaan kastiin, joille pelikavereiden mielestä maksettiin paremmin.
Tuon aikainen amatöörisysteemi takasi nimittäin jokaiselle pelaajalle samat rahat pelistä.
Hyvin ovat pelaajat elämässään pärjänneet Kaitalan Rikeä ja Rosvallin Kaitsua lukuunottamatta. Melkein jokainen on tehnyt pitkän päivätyön Rauma-Repolan tehtailla, ja silloin 60-luvulla Lukossa pidettiinkin tärkeänä sitä, että pelaaja opiskelee kunnon ammatin ja menee Repolaan (tai Kettulaan kuten joskus sanottiin) töihin.
Miehet ovat myös liikuttavan yksimielisiä siitä, että nykyjääkiekko ei ole mitään kunnon jääkiekkoa. Pertti Rautalin piruileekin, ettei katsoisi peliä nykyään edes ilmaiseksi, saatikka että jotain siitä maksaisi: "Pelaajat harjoittelevat kolme kertaa päivässä, sitten lyödään punaviivan jälkeen kiekko päätyyn ja aletaan hirveä painiminen siitä. Luulisi sen oppivan vähemmälläkin harjoittelulla", sanoo Rautalin.
Muutamasta pikku virheestä huolimatta kirja on mielenkiintoista luettavaa. Varsinkin hieman vanhemmalle lukijalle, joka itse on elänyt tuon mestaruuden hetken, mutta myös nuorempi lukija pystyy tarkan kuvauksen myötä melkein kuvittelemaan tuon helmikuisen illan tapahtumat Äijänsuolla. Peliä seurasi virallisesti 7820 maksanutta katsojaa, mutta joissain yhteyksissä esiintyy väite yli kymmenestätuhannesta katsojasta, mikä varmaan onkin lähempänä totuutta. Järjestysmiehet kun eivät pystyneet estämään enää siinä vaiheessa, kun katsojat päättivät mennä peliä katsomaan, oli lippu eli ei.
Vaikka se onkin pelkkää toiveajattelua, niin silti jossain mielen syövereissä kiertää ajatus, että jospa vielä joskus Lukon kapteeni saisi Äijänsuolla kohottaa Kanada-maljan kohti korkeuksia...
Mitenkäs on, Jatkoaikalaiset Lukko-fanit (ja muut kiekkofanit), joko kirja on luettu?
Viimeksi muokattu: