Sain kimmokkeen tämän kirjoittamiseen SM-liigapuolen Caloun-keskustelusta. Caloun on kuulemma neiti, sika, teatteripelle, raukka ja kovissa peleissä hiipuva oikutteleva itselleen pelaaja. Pilasi vielä Bluesin kaudenkin. Kukaan ei haluaisi Calounia omaan joukkueeseensa, paitsi Hifk-fanit, jotka tälle kaudelle saivat Ciprussin Calounin tilalle. Monet toivottivat pois SM-liigasta.
Caloun teloi törkeästi Pirneksen ja on ennen tehnyt vastaavia temppuja, tosin aina mailalla. Ymmärrän hyvin miksi, vaikken hyväksykään. Joukkue oli hävinnyt playoff-sarjansa huonolla pelillä, Calounia vitutti häneen kohdistunut kahvaaminen ja tökkiminen, joukkuetovereiden huono peli, oma huono peli ja se, ettei kaikkea saatu itsestä irti. Se turhautuminen purkautui noin. En usko Caloun lyödessään ajattelleen yhtään mitään, tuskin ajatteli vahingoittavansa Pirnestä, mutta tuskinpa oli huolissaan nyrkkinsä tielle sattuvan kohtalosta. Sama tilanne melko varmasti niissä muissakin ylilyönneissä, turhautumisen purkaminen. Jotkut katkovat mailojaan turhautuessaan, jotkut lähtevät jäälle tappelemaan, jotkut huutavat naama punaisena tuomarille ja Caloun teki noin.
Onko hyväksyttävää purkaa turhautumisensa kuten Caloun? Ei missään tapauksessa. En kuitenkaan ymmärrä, miksi jotkut eivät halua häntä omaan joukkueeseensa ja lähettäisivät jopa pois liigasta. Noita sattuu. Jopa Mario Lemieux´lla on keittänyt yli. Hän huusi tuomarille, hakkasi mailaansa pleksiin, heitti mailansa jäähyaitiosta kentälle ynnä muuta. Gretzkykin taisi joskus saada suihkukomennuksen huitaistuaan Tikkasta kunnon kirvesiskulla. Janne Ojasellakin pimeni viime vuoden playoffeissa ja Majesky joutui sijaiskärsijäksi. Calounille noita sattuu joka kaudella, mutta harvoinhan se on jos hermot totaalisesti pettävät esimerkiksi joka 50. ottelu.
Caloun on arvaamaton. Kun Tarvainen pääse läpi, voi odottaa joko laukausta oikeaan yläkulmaan tai laukausta vasempaan yläkulmaan, kun Caloun pääsee läpi, ei ikinä tiedä mitä odottaa. Voi tulla laukaus, hieno harhautus tai aivan totaalinen epäonnistuminen. Kun hän menettää kiekon, ei tiedä lähteekö hän karvaamaan sen takaisin, kamppaako vastustajan joka vei kiekon vai suoristaako vain selkänsä. Kun kiekko on Calounilla hyökkäysalueella, hän voi harhauttaa upeasti pari pelaajaa ja pistää kiekon maaliin, syöttää kaverille avopaikan, ampua itse maalin tai menettää kiekon saamattomasti. Juuri tuollaiset pelaajat ovat jääkiekon suola ja ehkäpä suurin syy, miksi minä kiekkoa ja joukkuelajeja ylipäänsä seuraan. SM-liiga olisi hyvin ikävä sarja ilman Calouneja, Niemisiä ja Vujtekeja.
Ylipäänsä taitelijoita, joiksi näitä em. pelaajia yleensä kutsutaan, arvostetaan varsinkin Suomessa todella vähän. Francesco Totti ja Jan Caloun ovat varsinaisia antikristuksia futis- ja lätkäfanien keskuudessa, kun taas Roy Keane ja vaikkapa Toni Sihvonen ovat hyvinkin pidettyjä kavereita. Neiti, filmaaja ja primadonna Totti pelaa kuitenkin minusta hienompaa peliä kuin Roy Keane, arvostan kaverin taidot korkealle ja pidän Tottia hienona pelaajana. Väärinkäsitysten välttämiseksi täytyy samaan hengenvetoon mainita, että Roy Keane on kuitenkin minusta joukkueelleen kaikki kaikessa ja arvostan myös häntä, vaikkei pelaakaan yhtä hienoa peliä kuin Totti. Samoin Caloun on hieno pelaaja ja SM-liigan viihdyttävin Vujtekin ohella, ottaisin koska tahansa joukkueeseeni. Kovin moni ei ottaisi, syyt onkin jo mainittu.
Jääkiekko ei kuitenkaan olisi mitään ilman Calounin ja Janeckyn tapaisia taiteilijoita eikä jalkapallo olisi mitään ilman Tottin ja Zidanen kaltaisia taiteilijoita. Joskus näille herroille tulee ylilyöntejä ja niistä nostetaan todella suuri mekkala verrattuna tuntemattomamman pelaajan samanlaiseen temppuun. Miika Elomo teki alkukaudella käytännössä aivan samanlaisen tempun kuin Caloun eikä siitä puhuttu pariakymmentä viestiä enempää.
Pidän voitonhalua suurimpana syynä filmaamiseen, esimerkiksi Gheorghe Hagi ratkaisi useita otteluita filmaamalla vapareita ja rankkareita ja tekemällä niistä ratkaisevat maalit. Kaksi vartijaa selässä hidas Hagi tuskin olisi onnistunut maaleja tekemään. Tuittuilullaan hän tosin ratkaisi matseja myös toiseen suuntaan. Antipatioiden syytkin ovat suurelta osin tässä - oma suosikki hävisi vääryydellä sen vastustajan inhottavan primadonnan filmiin tai suosikki hävisi oman primadonnan ylilyönnistä saamaan punaiseen korttiin.
Filmaaviksi hankaliksi ihmisiksi on jääkiekossa leimattu etenkin tsekit ja venäläiset ja futiksen puolella jugoslaavien lisäksi Etelä-Amerikasta ja Etelä-Euroopasta tulevat. Kanadalaiset pelaavat reilua ja puhdasta kiekkoa ja englantilaiset samanmoista jalkapalloa. Tuntuu, että nämä ovat moraalisia voittajia jo siksi, etteivät filmaa kuin ajoittain. Muusta likaisesta pelistä ei puhuta sanaakaan, vääriä taklauksia ja koukkuja kukaan ei näe kanadalaisilla, mutta venäläiset ja tsekit ovat pelkkiä mailalla hakkaajia. Samoin Alan Shearerin kyynärpäiden käyttöä ei kritisoi kukaan, mutta Tottin filmaaminen on useiden ihmisten mielestä suorastaan oksettavaa.
En vihaa tai halveksi pelaajia, jotka eivät pysty hienoihin henkilökohtaisiin suorituksiin. Todd Harveyn ja Mike Keanen kaltaisia pelaajia tarvitaan, kuten myös Aki Riihilahden ja Damiano Tommasin kaltaisia . Scott Stevenssin antama puhdas, kova taklaus on hienoa katseltavaa ja tyylikästä on myös, kun Tommasi nappaa pallon Zidanen jalasta hienolla taklauksella. Al MacInnisin lämärin eteen heittäytyvä pelaaja on hieno näky ja koko ajan juokseva ja töitä tekevä jalkapalloilija samaten. Viihdyttävyys ei ole vain hienoja yksilösuorituksia. Kuitenkin ne ovat minusta kaikkein hienoin osa peliä, harhautukset ja upeat syöttöyhdistelmät ovat suurta taidetta eikä peli ilman niitä ole katsomisen arvoista.
Taitelija voi toki olla, vaikkei olisikaan primadonna. Helmisen tai Sakicin nähdään harvoin filmaavan tai levittelevän käsiään kun syöttöä ei tule, mutta molempien pelisilmä on aivan uskomaton, Raipen lätyt ovat jo aivan oma taidelajinsa ja Sakic ei jää taidossa ollenkaan vaikkapa Mogilnylle. Kuitenkin värikkäät persoonat tuovat hienon lisän sekä jalkapalloon, että jääkiekkoon ja toivon joka hetki, että uusia Calouneja ja Totteja tulisi jostain.
Tekstin tarkoitus ei ole mollata ketään, tarkoitus on lähinnä ihmetellä, miksi taiteilijat saavat niin käsittämättömän paljon paskaa niskaansa ja miksi niin monet ovat suunnilleen valmiita antamaan heille ikuisen pelikiellon filmaamisesta? Miksi aina otetaan esiin filmaaminen ja ylimielisyys, kun puhutaan esimerkiksi Janeckysta, Calounista tai Totista eikä juuri koskaan puhuta pelitaidoista yhtä virkettä enempää? Pidemmän aikaa olen asiaa ihmetellyt, mutta jostain syystä vasta nyt jaksoin kirjoittaa tästä. Antakaa anteeksi Tottin ja Calounin ainainen käyttö esimerkkeinä, he vain ovat niin hyviä esimerkkejä.
Caloun teloi törkeästi Pirneksen ja on ennen tehnyt vastaavia temppuja, tosin aina mailalla. Ymmärrän hyvin miksi, vaikken hyväksykään. Joukkue oli hävinnyt playoff-sarjansa huonolla pelillä, Calounia vitutti häneen kohdistunut kahvaaminen ja tökkiminen, joukkuetovereiden huono peli, oma huono peli ja se, ettei kaikkea saatu itsestä irti. Se turhautuminen purkautui noin. En usko Caloun lyödessään ajattelleen yhtään mitään, tuskin ajatteli vahingoittavansa Pirnestä, mutta tuskinpa oli huolissaan nyrkkinsä tielle sattuvan kohtalosta. Sama tilanne melko varmasti niissä muissakin ylilyönneissä, turhautumisen purkaminen. Jotkut katkovat mailojaan turhautuessaan, jotkut lähtevät jäälle tappelemaan, jotkut huutavat naama punaisena tuomarille ja Caloun teki noin.
Onko hyväksyttävää purkaa turhautumisensa kuten Caloun? Ei missään tapauksessa. En kuitenkaan ymmärrä, miksi jotkut eivät halua häntä omaan joukkueeseensa ja lähettäisivät jopa pois liigasta. Noita sattuu. Jopa Mario Lemieux´lla on keittänyt yli. Hän huusi tuomarille, hakkasi mailaansa pleksiin, heitti mailansa jäähyaitiosta kentälle ynnä muuta. Gretzkykin taisi joskus saada suihkukomennuksen huitaistuaan Tikkasta kunnon kirvesiskulla. Janne Ojasellakin pimeni viime vuoden playoffeissa ja Majesky joutui sijaiskärsijäksi. Calounille noita sattuu joka kaudella, mutta harvoinhan se on jos hermot totaalisesti pettävät esimerkiksi joka 50. ottelu.
Caloun on arvaamaton. Kun Tarvainen pääse läpi, voi odottaa joko laukausta oikeaan yläkulmaan tai laukausta vasempaan yläkulmaan, kun Caloun pääsee läpi, ei ikinä tiedä mitä odottaa. Voi tulla laukaus, hieno harhautus tai aivan totaalinen epäonnistuminen. Kun hän menettää kiekon, ei tiedä lähteekö hän karvaamaan sen takaisin, kamppaako vastustajan joka vei kiekon vai suoristaako vain selkänsä. Kun kiekko on Calounilla hyökkäysalueella, hän voi harhauttaa upeasti pari pelaajaa ja pistää kiekon maaliin, syöttää kaverille avopaikan, ampua itse maalin tai menettää kiekon saamattomasti. Juuri tuollaiset pelaajat ovat jääkiekon suola ja ehkäpä suurin syy, miksi minä kiekkoa ja joukkuelajeja ylipäänsä seuraan. SM-liiga olisi hyvin ikävä sarja ilman Calouneja, Niemisiä ja Vujtekeja.
Ylipäänsä taitelijoita, joiksi näitä em. pelaajia yleensä kutsutaan, arvostetaan varsinkin Suomessa todella vähän. Francesco Totti ja Jan Caloun ovat varsinaisia antikristuksia futis- ja lätkäfanien keskuudessa, kun taas Roy Keane ja vaikkapa Toni Sihvonen ovat hyvinkin pidettyjä kavereita. Neiti, filmaaja ja primadonna Totti pelaa kuitenkin minusta hienompaa peliä kuin Roy Keane, arvostan kaverin taidot korkealle ja pidän Tottia hienona pelaajana. Väärinkäsitysten välttämiseksi täytyy samaan hengenvetoon mainita, että Roy Keane on kuitenkin minusta joukkueelleen kaikki kaikessa ja arvostan myös häntä, vaikkei pelaakaan yhtä hienoa peliä kuin Totti. Samoin Caloun on hieno pelaaja ja SM-liigan viihdyttävin Vujtekin ohella, ottaisin koska tahansa joukkueeseeni. Kovin moni ei ottaisi, syyt onkin jo mainittu.
Jääkiekko ei kuitenkaan olisi mitään ilman Calounin ja Janeckyn tapaisia taiteilijoita eikä jalkapallo olisi mitään ilman Tottin ja Zidanen kaltaisia taiteilijoita. Joskus näille herroille tulee ylilyöntejä ja niistä nostetaan todella suuri mekkala verrattuna tuntemattomamman pelaajan samanlaiseen temppuun. Miika Elomo teki alkukaudella käytännössä aivan samanlaisen tempun kuin Caloun eikä siitä puhuttu pariakymmentä viestiä enempää.
Pidän voitonhalua suurimpana syynä filmaamiseen, esimerkiksi Gheorghe Hagi ratkaisi useita otteluita filmaamalla vapareita ja rankkareita ja tekemällä niistä ratkaisevat maalit. Kaksi vartijaa selässä hidas Hagi tuskin olisi onnistunut maaleja tekemään. Tuittuilullaan hän tosin ratkaisi matseja myös toiseen suuntaan. Antipatioiden syytkin ovat suurelta osin tässä - oma suosikki hävisi vääryydellä sen vastustajan inhottavan primadonnan filmiin tai suosikki hävisi oman primadonnan ylilyönnistä saamaan punaiseen korttiin.
Filmaaviksi hankaliksi ihmisiksi on jääkiekossa leimattu etenkin tsekit ja venäläiset ja futiksen puolella jugoslaavien lisäksi Etelä-Amerikasta ja Etelä-Euroopasta tulevat. Kanadalaiset pelaavat reilua ja puhdasta kiekkoa ja englantilaiset samanmoista jalkapalloa. Tuntuu, että nämä ovat moraalisia voittajia jo siksi, etteivät filmaa kuin ajoittain. Muusta likaisesta pelistä ei puhuta sanaakaan, vääriä taklauksia ja koukkuja kukaan ei näe kanadalaisilla, mutta venäläiset ja tsekit ovat pelkkiä mailalla hakkaajia. Samoin Alan Shearerin kyynärpäiden käyttöä ei kritisoi kukaan, mutta Tottin filmaaminen on useiden ihmisten mielestä suorastaan oksettavaa.
En vihaa tai halveksi pelaajia, jotka eivät pysty hienoihin henkilökohtaisiin suorituksiin. Todd Harveyn ja Mike Keanen kaltaisia pelaajia tarvitaan, kuten myös Aki Riihilahden ja Damiano Tommasin kaltaisia . Scott Stevenssin antama puhdas, kova taklaus on hienoa katseltavaa ja tyylikästä on myös, kun Tommasi nappaa pallon Zidanen jalasta hienolla taklauksella. Al MacInnisin lämärin eteen heittäytyvä pelaaja on hieno näky ja koko ajan juokseva ja töitä tekevä jalkapalloilija samaten. Viihdyttävyys ei ole vain hienoja yksilösuorituksia. Kuitenkin ne ovat minusta kaikkein hienoin osa peliä, harhautukset ja upeat syöttöyhdistelmät ovat suurta taidetta eikä peli ilman niitä ole katsomisen arvoista.
Taitelija voi toki olla, vaikkei olisikaan primadonna. Helmisen tai Sakicin nähdään harvoin filmaavan tai levittelevän käsiään kun syöttöä ei tule, mutta molempien pelisilmä on aivan uskomaton, Raipen lätyt ovat jo aivan oma taidelajinsa ja Sakic ei jää taidossa ollenkaan vaikkapa Mogilnylle. Kuitenkin värikkäät persoonat tuovat hienon lisän sekä jalkapalloon, että jääkiekkoon ja toivon joka hetki, että uusia Calouneja ja Totteja tulisi jostain.
Tekstin tarkoitus ei ole mollata ketään, tarkoitus on lähinnä ihmetellä, miksi taiteilijat saavat niin käsittämättömän paljon paskaa niskaansa ja miksi niin monet ovat suunnilleen valmiita antamaan heille ikuisen pelikiellon filmaamisesta? Miksi aina otetaan esiin filmaaminen ja ylimielisyys, kun puhutaan esimerkiksi Janeckysta, Calounista tai Totista eikä juuri koskaan puhuta pelitaidoista yhtä virkettä enempää? Pidemmän aikaa olen asiaa ihmetellyt, mutta jostain syystä vasta nyt jaksoin kirjoittaa tästä. Antakaa anteeksi Tottin ja Calounin ainainen käyttö esimerkkeinä, he vain ovat niin hyviä esimerkkejä.