Kuka pelastaisi rockin?

[Ramchester]

Chinese Democracy tulee olemaan 2000-luvun kovin Rock-albumi, kunhan vain ensin ilmestyy hyllyille. Nettiin levinneet biisit ovat ainakin olleet vähän erityyppistä mitä vanha GN'R, mutta silti iskeneet hyvin. Kyllä Axl on Rockin kuningas vieläkin!

Oh my God! Eipä ole tällaista pläjäystä tullut vähään aikaan. Rock elää!!!

 

[Metalwarrior]

Nykymetalli on valitettavasti mielestäni pelkkää paskaa, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Sama pätee perusrockiin. Makuasioita toki. Tämmöinen 37-vuotias äijä kun hakee aina vaikutteensa siitä kasarimusasta. Avoin olen yrittänyt nykymusalle olla, mutta ei vaan putoa. Ehkä ei kannata edes yrittää.

 

[Vteich]

Ihan paskapuhetta, että nykyään ei enää tehtäisi hyvää rock-musiikkia. Entistä enemmän aikaa ja vaivaa saattaa toki viedä sellaista löytää, jos ainoat lähteet ovat TV ja radio. Tosin ei tuollaisia stadion-dinosauruksia varmasti enää nykypäivänä juurikaan tule syntymään, mutta se nyt kertoo enemmän ympäröivän maailman muuttumisesta kuin musiikin laadusta itsestään.

Omasta levyhyllystä löytyy esimerkiksi tällaisia 2000-luvullakin levyttäneitä tunnettuja nimiä rockin tai raskaan rockin piiristä (puhumattakaan vaikkapa proge/-postrockin piiristä, josta löytyy vielä enemmänkin helmiä), ja minä nyt todellakaan en edes mitenkään pidä itseäni kovin "rock"-ihmisenä:

22 Pistepirkko, Amorphis, Anathema, CMX, Disco Ensemble, Juliette & The Licks, Katatonia, Khoma, Nine Inch Nails, Paradise Lost, A Perfect Circle, Placebo, Porcupine Tree, Queens of the Stone Age, Red Hot Chili Peppers, Thought Industry, Tool, Verenpisara.

Ja noistakaan ei yhtään voi kovin tuntemattomana bändinä pitää, jos nyt ei yksikään myöskään mikään stadion tason nimi koskaan tule olemaan. Tsekatkaa nyt aluksi vaikka edes osa noista nimistä ja sanokaa, ettei nykyäänkin tehdä laadukasta rockia.

 

[DR_J]

Ihan paskapuhetta, että nykyään ei enää tehtäisi hyvää rock-musiikkia. Entistä enemmän aikaa ja vaivaa saattaa toki viedä sellaista löytää, jos ainoat lähteet ovat TV ja radio. Tosin ei tuollaisia stadion-dinosauruksia varmasti enää nykypäivänä juurikaan tule syntymään, mutta se nyt kertoo enemmän ympäröivän maailman muuttumisesta kuin musiikin laadusta itsestään.

Omasta levyhyllystä löytyy esimerkiksi tällaisia 2000-luvullakin levyttäneitä tunnettuja nimiä rockin tai raskaan rockin piiristä (puhumattakaan vaikkapa proge/-postrockin piiristä, josta löytyy vielä enemmänkin helmiä), ja minä nyt todellakaan en edes mitenkään pidä itseäni kovin "rock"-ihmisenä:

22 Pistepirkko, Amorphis, Anathema, CMX, Disco Ensemble, Juliette & The Licks, Katatonia, Khoma, Nine Inch Nails, Paradise Lost, A Perfect Circle, Placebo, Porcupine Tree, Queens of the Stone Age, Red Hot Chili Peppers, Thought Industry, Tool, Verenpisara.

Ja noistakaan ei yhtään voi kovin tuntemattomana bändinä pitää, jos nyt ei yksikään myöskään mikään stadion tason nimi koskaan tule olemaan. Tsekatkaa nyt aluksi vaikka edes osa noista nimistä ja sanokaa, ettei nykyäänkin tehdä laadukasta rockia.

Kyllä mielestäni Red Hot Chili Pepperssiä voidaan jo pitää stadion tason nimenä.

 

[Maple Leaf]

Ei rockmusiikkia tarvitse pelastaa, se pelastaa kyllä itse itsensä, ja jos ei pelasta, ei sitä tarvita.

Joka päivä jossain päin maailmaa joku teini ilahtuu saadessaan kitarastaan ensimmäistä kertaa esiin lupaavaa räminää. Niin kauan kuin näin tapahtuu, rock on hengissä ja voi hyvin. Siinä vaiheessa, kun yksikään teini ei enää tästä räminästä lumoudu, on myös rock tarpeetonta, ja joutaa mennäkin.

 

[hilson]

Ari Koivunen pelastaa, nou hätä. Ketju lukkoon vaan.

 

[Mr. Walker]

Minulla oli vähän saman tyyppisiä ajatuksia parikymppisenä kuin ketjun aloittajalla. Olin silloin jo oman musiikillisen suuntani jo valinnut ja vankasti sitä mieltä, että tästä paremmaksi ei enää pistetä.
Olen edelleen samaa mieltä, mutta ymmärrän nykyään, että asia ei ole ihan niin.
Väittäisin, että jokainen sukupolvi kokee ne kovimmat musajuttunsa, jotka vaikuttavat koko loppuelämän musiikkimakuun n. 15 - 20-vuotiaina.
Toisin sanoen vanhempien on ihan turha yrittää vaikuttaa lastensa musiikkimakuun. Se tulee, jos on tullakseen.

 

[Jj]

22 Pistepirkko, Amorphis, Anathema, CMX, Disco Ensemble, Juliette & The Licks, Katatonia, Khoma, Nine Inch Nails, Paradise Lost, A Perfect Circle, Placebo, Porcupine Tree, Queens of the Stone Age, Red Hot Chili Peppers, Thought Industry, Tool, Verenpisara.

Pienen tsekkauskierroksen jälkeen Qotsa ja RHCP löytyvät jo kesän festarien pääesiintyjistöstä, mm. Roskildesta. Huomiotavaa tässä on myös se että nykyisiä stadionjättiläisiä yhdistää vuosikymmenien työ ja heilläkään tämä stadionvaihe ei tietenkään ollut heti uran alkuvaiheissa päällä. Siinä mielessä pepperit ovat nyt aivan loogisessa tilanteessa ja miksei quutsatkin 10 vuoden tahkoamisen jälkeen. "Rockin pelastajat" saattavat siis olla jo keskuudessamme tekemässä tarvitavaa pohjatyötä, vaikkeivat vielä toisinaan elitististen musiikkilehtien hyväksyntää saakaan. RHCPn ohella mainittu SOAD voisi olla seuraava tyylilajin uudistaja, tosin suuria nimiä syntyy myös jo olemassa olevien tyylilajien sisällä.

Tuosta nimilistasta pitää sanoa omina mielipiteinä että 22-pirkot ovat aliarvostetuin englanninkielinen rockyhtye ikinä missään, vaikkeivat stadioneille kyllä sopisikaan ja että Paradise lost ei ole tehnyt hyvää levyä sitten vuoden -92..

 

[Vteich]

Paradise lost ei ole tehnyt hyvää levyä sitten vuoden -92..

Paradise Lost päätyi tuohon listalleni nimenomaan sen takia, että se on 2000-luvulla tehnyt mielestäni kaikin puolin ihan laadukasta raskasta rockia. Myös vuoden 1999 Depeche Mode -vaikutteinen syntsarock-levy Host on mielestäni erittäinkin hyvä.

 

[Jj]

Aaaagh... Let´s agree to disagree.

White stripes muuten Conanissa nyt ja varmaan pe uusintana.

 

[.creep.]

Väittäisin, että jokainen sukupolvi kokee ne kovimmat musajuttunsa, jotka vaikuttavat koko loppuelämän musiikkimakuun n. 15 - 20-vuotiaina.

Tässä varmasti piileekin syy miksi nykyisistä bändeistä ei vielä löydy "stadionrockdinosauruksia". Jostain syystä keskivertomusiikinkuluttajan tuntuu olevan erittäin vaikea tykästyä uuteen musiikkiin vanhetessaan. Poikkeuksia tosin löytyy. Tämän takia kasvaakseen stadionmittoihin bändin täytyy tehdä musiikkia vähintään 15-vuotta.

 

[Yläpesä]

Tiedän oikean vastauksen otsikon kysymykseen, mutta en aio paljastaa sitä teille, sillä aidon oikean rock-pelastajan täytyy olla pienen piirin juttu. Heti, kun levyjä on myyty yli kymmenen, homma on menetetty bisneseläimille. Tällä bändillä on kaikki kohdallaan: loistavat melodiat, räkäiset saundit, kukkoiluasenne ja kyky yllättää joka biisillään! Aivan mahtava.

Metalwarriorille suosituksena The Sword. Ei pelasta mutta rankaisee.

 

[kovalev]

Paradise Lost päätyi tuohon listalleni nimenomaan sen takia, että se on 2000-luvulla tehnyt mielestäni kaikin puolin ihan laadukasta raskasta rockia. Myös vuoden 1999 Depeche Mode -vaikutteinen syntsarock-levy Host on mielestäni erittäinkin hyvä.

Paradise Lostin uusin on muuten aika vahva paluu " Iconin" aikoihin. Suosittelen lämpimästi.

 

[Osmo Rapeli]

the raconteurs

Ylös!

Jack Whiten sivuprojekti on muuten tämän uuden The Raconteursin levyn kanssa meikäläiselle jopa paljon kiinnostavampi ja enemmän kuunneltavampi kuin oma bändi The White Stripes.

Projektin ensimmäinen levy "Broken Boy Soldiers" oli ok, mutta jotenkin hiipui ja jäi vähemmälle kuuntelulle. Se oli klassisen rock-soundin omaava mutta hieman kuiva. Nyt kakkoslevyllä "Consolers of the Lonely" koko soundi ja veto on mehevämpi, imelämpi, mahtipontisempi, voimakkaampi. Tykkään ihan perkeleesti.

En tiedä sitten onko tämä erikoisen uutta, mutta se jokin mitä tässä tehdään, osataan tehdä älyttömän hyvin. Jumalauta, "These Stones Will Shout" Brendan Benson on parhaimmillaan kuin nuorehko Robert Plant. "Old Enough", aivan mah~tawaa rokkipoppista. "The Switch And The Spur", komeaa, Morricone-henkeä ja dramatiikkaa, torvia, kuin suoraan italowesternistä. "Many Shades Of Black", rempseän mahtipontinen balladi, tässäkin komeat torvet ja pimputteleva piano mukana. "Rich Kid Blues" on sitten suorastaan maaginen coverbiisi, onko se nyt Terry Reid vai Marianne Faithfull joka esitti biisin alunperin?

Suosittelen The Raconteursia, ja siis vaikket edes pitäisi White Stripesista. Ammattilaiset asialla.

 

[Jokeriarska]

Rockbändit ovat aika pahassa noidankehässä. Jos yrittää soittaa uudempaa rokkia, niin se tuomitaan heti paskana jne. Sitten taas jos vaikutteet ovat jostain 70/80-luvulta, niin siinä taas paistaa "kaikkien" mielestä selvä kopioinnin maku ja "eikö noi osaa soittaa mitään omaa, pelkkiä kierrätysriffejä".

 

[Snakster]

Rockbändit ovat aika pahassa noidankehässä. Jos yrittää soittaa uudempaa rokkia, niin se tuomitaan heti paskana jne. Sitten taas jos vaikutteet ovat jostain 70/80-luvulta, niin siinä taas paistaa "kaikkien" mielestä selvä kopioinnin maku ja "eikö noi osaa soittaa mitään omaa, pelkkiä kierrätysriffejä".

Liam Gallagher sanoi aikanaan osuvasti jossain haastattelussa, että tilanne on aika epis, sillä jos reggae-bändi tekee samanlaisen reggae-levyn kuin kaikki muut maailman n. 1000000 reggae-levyä, niin jengi on sitä mieltä, että onpas nerokas reggae-levy. Sitten jos rock-bändi tekee biisejä, jotka etäisesti muistuttavat jotain mennyttä rock-helmeä, niin jo syytellään apinoinnista yms. Ja näinhän se kieltämättä on.

 

[scholl]

Rockin aika on yksinkertaisesti ohi. Rocki oli sitä 50 luvun aikaa ja tänä päivänä maailma on mennyt eteenpäin ja muut musiikit ovat pinnalla. Buddy Holly ja Elvis ovat ihmisten muistoissa, mutta nykyään kuunnellaan ihan toisenlaista musiikkia.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Rockin aika on yksinkertaisesti ohi. Rocki oli sitä 50 luvun aikaa ja tänä päivänä maailma on mennyt eteenpäin ja muut musiikit ovat pinnalla. Buddy Holly ja Elvis ovat ihmisten muistoissa, mutta nykyään kuunnellaan ihan toisenlaista musiikkia.

Näkisin että kyse on paremminkin jatkumosta. Populaarimusiikin historia on täynnä artisteja jotka ovat tuoneet omat mausteensa rock-nimellä kulkevaan kokonaisuuteen, joka on rönsyillyt vuosien varrella moneen suuntaan. Jos väitetään että rock on kuollut, niin tästä seuraa että koko populaarimusiikki on tavallaan kuollut, mikä on väitteenä absurdi. Niin syvällä rockin lonkerot ovat länsimaisessa kevyessä musiikissa.

Rock määritellään eri piireissä aika eri tavoin. Löytyy niitäkin joiden mielestä rock on täsmälleen sitä mitä sillä ymmärrettiin 50-luvun lopussa. Käsittääkseni Suomessakin toimii jonkinlainen pieni ja aktiivinen fiftariporukka, joka eläytyy tähän hommaan aika täysipainoisesti. Joka aamu duuniin lähdettäessä vedetään rasvat otsalle ja tötterö stondikseen.

 

[ernestipotsi]

Rockissa on myös eräs "paha tapa" olla hyväksymättä uusia tulokkaita jotka edes hieman muokkaavat rockia siitä alkuperäisestä. Joillekin "rokkareille" heavymusiikin synty tuhosi rock n rollia. Toiset eivät kestäneet Alice Cooperin show-meininkiä. Kasariheviä kritisoitiin sukkahousu/kikkelihevitouhusta. Viimeistään 90-luvulla rockin piti olla kuollut. Grunge tai Nu metal on monen mielestä paskaa.

Entä mites on nykypäivänä?

Sturm und drang on teinipaskaa, HIM lovemetal-paskaa, Ari Koivunen idols-paskaa, Rammstein industrial-Scheisse-paskaa, Lordi Euroviisu-paskaa, Teräsbetoni-paskan sanoitukset eivät kelpaa (mutta esim Manowarin tai Dion sateenkaaria ja sotureita täynnä olevat lyriikat kyllä kelpaavat).
Paska pelastaa. http://www.youtube.com/watch?v=ULrWKQzMJr0

 

[muzakian]

Itse olen soittellut kitaraa, pääosin kai rockia jotain 16 vanhasta. Omasta mielestäni rockkiin kuitenkin kuuluu olennaisesti se, että miesten (tai naisten) pitää soittaa itse ja tehdä biisitkin itse. Musiikki ja ne biisit on kuitenkin kaiken keskiössä. Ikää on jo sen verran, että en jaksa haukkua muitten tekemistä. Korkeintaan pilke silmäkulmassa. Nykyään näkee kuitenkin maailman myös harmaansävyissä.

En ole jaksanut kategorisoida musiikkia vuosiin. Silti kuuntelen pääosin vain hyvää musiikkia. Ensimmäinen ongelma olisi esim. se että minkä kukin mieltää rockiksi niinkuin joku jo taisi mainitakin. Pitää myös muistaa se, että vaikka et itse ymmärrä jotain musiikkia niin se tekisi siitä paskaa. En ole koskaan ymmärtänyt miksi kenenkään pitää julistaa omaa musiikkimakuaan kuin jotain evankeliumia.

Itsekin olen huomannut vanhemmiten, että harvoin jaksan innostua mistään uudesta nykyisin. Samat jututhan ne tuntuu kiertävän sukupolvelta toiselle. Sitten yhdistellään musiikkityylejä ja loput varastetaan röyhkeästi. Muistan miten lukioikäisenä jaksoin vielä diggailla uusiakin tulokkaita ja tsekkailla mistä mikin riffi oli varastettu. Sama kitaraa veivatessakin, uutta ei ole tullut liiemmin opeteltua. En halua kuitenkaan olla minkään yhden tietyn lajityypin uhri. Toki se voi palvella jotakin, mutta minulta se olisi pois muualta.

Lopuksi se pointti itse topicciin on, että ei rockia tarvitse pelastaa.. Maailmassa on niin paljon perkeleen hyvää (rock-)musiikkia, että vaikkei kukaan tekisi enää yhtään biisiä niin ihmisikä ei riitä niitä kuuntelemaan. Silti parasta on kun löydät sen bändin joka pelastaa sinun kohdalta sen rockin. Rohkeasti vaan kuuntelee sitä mikä kuulostaa hyvältä niin ei tarvitse pohdiskella turhuuksia. Jokaisen tulisi aloittaa hankkimalla aluksi vaikkapa ne noin 100 tunnustettua klassikkoalbumia, jotka kuuluvat yleissivistykseen. Kuunnella ne muutaman kerran läpi ja siitähän sitä voi sitten aikanaan laajentaa musiikkimakuaan.

 

[Taatusti]

Ylös!

Jack Whiten sivuprojekti on muuten tämän uuden The Raconteursin levyn kanssa meikäläiselle jopa paljon kiinnostavampi ja enemmän kuunneltavampi kuin oma bändi The White Stripes.

Projektin ensimmäinen levy "Broken Boy Soldiers" oli ok, mutta jotenkin hiipui ja jäi vähemmälle kuuntelulle. Se oli klassisen rock-soundin omaava mutta hieman kuiva. Nyt kakkoslevyllä "Consolers of the Lonely" koko soundi ja veto on mehevämpi, imelämpi, mahtipontisempi, voimakkaampi. Tykkään ihan perkeleesti.

En tiedä sitten onko tämä erikoisen uutta, mutta se jokin mitä tässä tehdään, osataan tehdä älyttömän hyvin. Jumalauta, "These Stones Will Shout" Brendan Benson on parhaimmillaan kuin nuorehko Robert Plant. "Old Enough", aivan mah~tawaa rokkipoppista. "The Switch And The Spur", komeaa, Morricone-henkeä ja dramatiikkaa, torvia, kuin suoraan italowesternistä. "Many Shades Of Black", rempseän mahtipontinen balladi, tässäkin komeat torvet ja pimputteleva piano mukana. "Rich Kid Blues" on sitten suorastaan maaginen coverbiisi, onko se nyt Terry Reid vai Marianne Faithfull joka esitti biisin alunperin?

Suosittelen The Raconteursia, ja siis vaikket edes pitäisi White Stripesista. Ammattilaiset asialla.

Kiitokset vinkistä! Aivan helvetin hyvä levy. En ollut aikaisemmin kuullut koko orkesterista, mutta nyt tämä on pyörinyt lähes tauotta.

 

[Osmo Rapeli]

Kiitokset vinkistä! Aivan helvetin hyvä levy. En ollut aikaisemmin kuullut koko orkesterista, mutta nyt tämä on pyörinyt lähes tauotta.

Ole hyvä! Soi meikäläiselläkin edelleen. Ehdottomasti vuoden paras levy tällähaavaa.

Kattelkaapa tänään muuten uusintana Conan O'Brien, tuossa viiden jälkeen tulee ohjelman lopussa kahden biisin liveveto, vieläpä parhaasta päästä olevat "Old Enough" ja "Many Shades of Black"! Nannaa.

 

[Ted Raikas]

Onhan se tietysti selvää, että sillä tapaa uraauurtajia ei enää voi syntyä, koska rock on musiikkityylinä jo puoli vuosisataa vanha jotakuinkin. Siinä ajassa on ehditty tehdä niin paljon kaikkea, että nyt lähinnä voidaan varioida tai yhdistellä erilaisia tyylejä rockin käsitteen alla. Tai miksei sen ulkopuoleltakin. Genrerajat hämärtyy koko ajan.

Se ei ole kenenkään ongelma tai syy, että alkaa tehdä rockia vasta 90-luvulla tai 2000-luvulla ja joku on jo tehnyt kakskytävuotta aiemmin jotain sentapaista. Niitä vanhoja juttuja voi silti tehdä uudella tuoreella otteella ja tuoda tätä nykypäivää siihen saundiin mukaan. Monesti se voi tuntua paljon raikkaammalta kuin ne sinänsä vanhat ja hyvät, mutta puhkisoitetut jutut. Aika aikansa kutakin ja eteenpäin.

Jämähtäminen on toki helppoa. =)

 

[Evil]

Lemmy elää, Motörhead paukuttaa. Rock siis elää, turha sitä on ryhtyä pelastamaan.

 

[leivoja]

Nykymetalli on valitettavasti mielestäni pelkkää paskaa, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Sama pätee perusrockiin. Makuasioita toki. Tämmöinen 37-vuotias äijä kun hakee aina vaikutteensa siitä kasarimusasta. Avoin olen yrittänyt nykymusalle olla, mutta ei vaan putoa. Ehkä ei kannata edes yrittää.

Aika pienillä marginaaleilla mennään, jos 35-vuotias diggailee nykymetallista ja 37-vuotias ei. Itselleni kaikki kasariin liittyvä on lähes poikkeuksetta, jollaiseksi lasketaan Bruce Springsteen, paskaa. Tai ei se paskaa välttämättä ole, mutta kun ei vaan jaksa enää. No joo, kuriositeettiä kaikki tyynni.

Kyllä tuo rokin pelastaminen on pahasti metsässä, jos imagolla kikkaileva White Stripes tai tekotaiteellinen wannabebrittirokkia soittava The Strokes ovat vahvimmat ehdokkaat. Wolfmother on hyvä, mutta liian Zeppeliniä pelastaakseen mitään.

Rokki pysyy hengissä niin kauan kun vanhat dinosaurukset jaksavat hengailla maisemissa. Kun aika jättää maineista, kilmistereistä ja yrjänöistä, niin se on sitten pojat siinä. Jäljellä jää vain Lamb of God...