Muistan joskus 90- luvun alussa, kun Turussa asuessani olin katsomassa Ässät- TPS peliä, katsomossa oli TPS:n pikkutakin omaavia herroja, jotka keskustelivat Ässien ykkösvitjasta. Ketjun koostumus oli Varis-Raitanen-Korpisalo, pitivät sitä valtakunnan parhaana ketjuna. Ei se Raitasen lahjakkuus tuulesta temmattua ole. Porissa on onnistuttu omat lahjakkuudet hukkaamaan, joko valmennuksen tai yleisön "kannustuksen" puolesta. Omista jätkistä pitäis olla ylpee, eikä heti kun joku nostaa päätään, lyödä sitä sen heikkouksilla.
Tämän tason kiekossa tärkein pelaajan ominaisuus on pää, kyllä niitä harjoituksia kaikki on vetänyt tuhansia tunteja F- junnuista saakka. Tihonov osasi panostaa tähänkin puoleen, silloin Heinänen, Kaski ja myös Raitanen nousivat hetkellisesti maajoukkuetason kiekkoilijoiksi. Puuvillatehtaan keskusteluillassa Alpo Suhonen sanoi, että vielä 70-luvun alussa Helsinkiinkin lähdettiin pelaan kuin mestarit. Tamminen taas totesi, että kun tuli valmentajaksi, niin Ketola sanoi joukkueen itseluottamuksen loppuvan Nakkilan kohdalla. Mitä tästä on seurannut, 70- luvulla voitettiin mestaruuksia, nyt on vähän hiljaisempaa.
Pointtini on se, että en ole koskaan ymmärtänyt omien kasvattien systemaattista haukkumista. Tuliko Raitasesta "käsilaukku-Railina" parempi pelaaja? Antoiko miehellä lisää tsemppiä ja uskoa omiin kykyihin? Muistan jo muksuna kuulleen kuinka nähtiin vaivaa Vellun naisasioita ja ryyppäämisestä. Onneksi omasi niin suuren egon, ettei paljon miestä hetkauttanut, siksi löytyy viirejäkin katosta. Kehutaan tästä lähtien jätkiä, ainakin annetaan negatiivisen palautteen lisäksi myös positiivista. Jos ei löydy millään positiivista sanottavaa oman kylän pojasta, niin pidetään turpa kiinni. Varma on, että ainakin joukkueen nuoret lukevat tätäkin palstaa. Jos täällä kehutaan poikien touhuja, antaa se lisävirtaa ja itseluottamusta pelaamiseen ja mahdollisuutta nostaa roolia joukkueessa. "Rahastajien" (lähinnä ulkomaanavut) kohdalla asia on erikseen.
