Kostea ja hieman usvainen sää. Kenkieni alla kuuluu märkä rahina, kun raskain askelin kuljen hiekoitushiekan verhoilemalla asfaltilla. Klapinippu kainalossa jatkan taivallusta pimenevässä illassa huppu päässä takaisin kohti kaminapesää.
Jokin valoärsyke vie huomioni. Pyyhkäisen märkiä hiuksia kasvoiltani ja huomaan kaukaisuudessa vilkkuvaa valoa. Aavemaisesti se tuo mieleeni majakan, himmenevä valonpiste tuolla kaukaisuudessa. Yritän palauttaa muistiini morsetuksen aakkosia. Välissä oleva kallioalue ja kuusikko kuitenkin hankaloittaa havainnointia liikaa, on siis edettävä. Kiveäkään en jätä enää kääntämättä.
Nahkakenkäni (kalliit) lipsuvat märän sammaleen verhoilemalla kivellä, ja hieman sadatellen taitan matkaani kohti vastauksia housujani oikoen. Takkini (kallis) on jo yltäpäältä kuusenneulasissa ja mudassa, mutta arvelen nyt olevani jonkin suuren alkulähteillä. Olen tullut suurimman solan yli ja alan hahmottaa ihmismäisen hahmon neliönmallisen valonlähteen keskellä. Omituista tässä kuitenkin on, että tuo valonlähde katoaa, vain aina palatakseen hetken kuluttua.
Olen saavuttanut viereisen pihan reunan. Suoritan pikaisen riskiarvion ja mahdolliset ratkaisut eteen tulevaan hätätilanteeseen. Pihan kulmassa havaitsen leikkimökin ja päätän evakuoida itseni sinne, jos uloste todella osuu tuulettimeen. Psyykkaan itseäni Rambo-elokuvia muistellen ja vetäisen silmieni alle mudasta pari naamioviivaa. Muta haisee epäilyttävästi Petri Matikaiselta ja Jyri Rönniltä, mutta laitan sen vain jännittyneen mielikuvitukseni piikkiin. Yritän tulkita uudelleen valon epätahdissa menevää välähtelyä, kunnes kuulen rasahduksen aivan vierestäni. Kuin nuori Rony Ahonen ryynään halki märän pihamaan kohti leikkimökkiä.
Järkytykseni on suuri, kun leikkimökin ovi lennähtää itsestään auki sitä lähestyessäni. Neljä käsiparia kiskaisee märän ruhoni pimeään mökkiin ja ovi paukahtaa kiinni perässäni. Yritän nähdä selälläni maatessani ympärilläni olevien tummien hahmojen piirteitä, mutta katseeni tarkentuu ainoastaan seinällä seitin ja pölyn peitossa olevaan pölyttyneen diplomiin johon öinen kuu loimottaa. En ole uskoa näkemääni. Olen löytänyt 3-0 -ottelusarjatilanteessa jotain, mitä käytäväpuheissa olen luullut vain urbaanilegendaksi. Tämän hämärän leikkimökin lattialla vihdoin ymmärrän, että tämä onkin totta. Olen saapunut väärinkannattajien salaseuran klubitalolle. Värisevällä äänellä kysyn hahmoilta, että mikä ihme tuo ulkona vilkkuva valo on. Matalaääninen huppupäinen hahmo kumartuu lähemmäs minua ja ojentaa minulle murahtaen tiedusteluraportin.
Palstaveli
@Frankie n tekemän talviyön ojarumpuvakoilumuistion mukaan Tobias Salmelainen siellä vaan odottelee hallitukselta lupaa vaihtaa sälekaihtimien kaukosäätimen paristoja uusiin. Näen kyyneleen vierähtävän taustalla olevan hahmon poskella. Sieltä kuuluu vaikerrusta Frankiesta, junttaheitosta ja Defenderin kaasutusäänistä. Yritän tiedustella, että voisinko minäkin tehdä jotakin yhteisön eteen.
Saan vastaukseksi vain hiljaisuutta.