Olen tässä tapauksessa aika epäpyhä.
Toivottavasti en sentään tekopyhä?
Lyhyesti: Kiinnostaa.
Alla vähän pidempää jaarittelua ja tarinointia. Sori siitä!
Liigassa minulla ei oikeastaan ala-astevuosien jälkeen ole ollut mitään yhtä suurta suosikkia, vaan jo yli 15 vuoden ajan minua on koko ajan enemmän ja enemmän kiinnostanut sarjan kehitys, ilmiöt ja peli itsessään. Tässä mielessä edustan kai jossain määrin sihvoslaista "antaa pelin näyttää" -seuraajaa. Erityisseurannassa on tosin olleet Ilves, jota olen aina sympannut ja on ollut mukavaa nähdä legendaarisen seuran palauttaneen uskottavuutensa niiden sekoiluvuosien jälkeen, Kaakkois-Suomen seurat ja Kärpät, joka on organisaationa mielestäni Liigan kovimpia. Välillä huvittaa jossain somekommenteissa joidenkin jääkiekon seuraajien hämmentävän katkera suhtautuminen Suomen erästä kärkiorganisaatiota kohtaan; Kärpät on kuitenkin malliesimerkki siitä, miten taloudellinen ja pelillinen menestys, omien juniorien sisäänajo & paluumuuttajat, kovat hankinnat ja pitkäjänteisyys pidetään pyörimässä. Onhan siellä ollut muutama heikompi vuosi, mutta onhan nämä pari viime vuosikymmentä olleet kokonaisuudessaan aika kovaa tekemistä.
Niin ne Jokerit...
Kiinnostava seura Liigassa. Kasvanut mielenkiintoni seuraa kohtaan viimeisinä Liiga-vuosina oli monen tekijän summa. Loputtomiin puitu, raskas ja kaikkien osapuolten osalta ruma näytelmä HIFK:n kanssa oli mielestäni Suomi-kiekolle aika synkkä ja masentava luku, mutta samaan aikaan tuo 2010-luvun ensimmäinen puolisko piti helsinkiläisseurojen osalta sisällään myös positiivisella tavalla mielenkiintoisia käänteitä. Peltosen paluu kotimaan kaukaloihin oli kaikesta huolimatta mielenkiintoinen ja herkullinen juttu. Kari Jalosen työ IFK:n peräsimessä. Erkka Westerlundin paluu Liiga-valmennuksen pariin. Raimo Summasen stintti IFK:n penkin takana ei ollut lopulta niin herkullinen, mutta mielenkiintoinen kuriositeetti yhtä kaikki. Jarmo Kekäläinen luomassa parempaa ja erittäin lupaavaa pohjaa (naapurinsa tapaan) vuosikausia resursseihin ja odotusarvoon nähden kroonisesti alisuorittaneelle ja ns. vihkoon vetäneelle Jokerit-organisaatiolle. Jarkko Ruutu ja Jere Karalahti. Rumaa eli ei, mielenkiintoisia nimiä. Teuvo Teräväinen - hienoa peliä Liigassa ja huikea esitys U20-kisoissa. Kyseinen mestaruus on ehkä jäänyt vähän 2016-karnevaalin varjoon, mutta yhdessä kultakevään 2011 kanssa tuo 2014 U20 -mestaruus oli mielestäni tärkeässä roolissa luomassa uskoa ja toivoa Suomi-kiekkoon. Onhan se aika siisti molempi parempi -tilanne, että pitkästä aikaa oli huippuyksilöitä näköpiirissä ja kuitenkin menestystä voi tulla (ja tulikin!) myös "altavastaajana" joukkueella, jolta ei odotettu oikein mitään. Onkin hienoa, miten rakenteeltaan erilaisilla joukkueilla nuo 2010-luvun MM-kullat, niin A- kuin U20-tasoilla, ovat tulleet. Kivijalka on sama, mutta kotimaan osaaminen taipuu aika monenlaisiin resepteihin niissä raameissa.
Noh, takaisin Jokereihin.
No, KHL-uutinen toki veti sitten aika paljon pois Kekäläisen pohjatyöltä, mutta sen verran soft powerin uhri kai olen, että rehellisesti pidin KHL:n länsilaajentumista jääkiekkoilullisesti erittäin mielenkiintoisena konseptina ja kun mulla ei kasvaneesta kiinnostuksesta ja seuraamisesta, jopa sympatisoinnista ja "kannattamisesta" huolimatta mitään varsinaisia siteitä Jokerit-organisaatioon ollut, niin ajatus suomalaisesta KHL-seurasta oli itseasiassa todella herkullinen.
Ymmärrän, että tällainen ajattelutapa ja lähestyminen joukkueen seuraamiseen ei välttämättä kaikkien Jokerit-fanien mielestä mikään järin puhtoinen ole - noh koettakoon kestää!
Ymmärrän, miten monia oksettaa ajatus suomalaisesta (vaikka sitten vihaten rakastetusta) organisaatiosta osana venäläisten rahanpesua, politikointia ja valtapelejä. Onhan siellä likaista rahaa ja ymmärrän (tai ainakin näin luulen) miksi nuo taustat ja KHL itsessään ovat monelle jo lähtökohtaisesti este tästä kuviosta millään tasolla nauttimisille.
Ehkä olen itse vain selkärangaton pehmeän vaikuttamisen uhri tai pELiN tAsO! -tapaus (olikos tuo taannoin joku palstameemi?), mutta nautin suuresti Jokereiden seuraamisesta. Vajaan parin tunnin ajomatkan päässä Helsingistä asuessani Areenalla ei ihan jatkuvasti tule ravattua, mutta sielläpäin käydessä on aina hienoa mennä katsomaan paikan päälle huippukiekkoa ja kiinnostavan joukkueen edesottamuksia. Siemenet tähän seuraamiseen tosiaan kylvettiin jo Liiga-aikoina, mutta KHL-taipaleen aikana olen perehtynyt ja seurannut vuosi vuodelta yhä enemmän ja tiivimmin. Muutama kausi on ollut aika heikkoa tekemistä, mutta on siellä hyviäkin juttuja. Jääkiekkoilulliset arvot ovat toki yksi suuri tekijä tässä viehätyksessä; minusta on erittäin mielenkiintoista nähdä, miten rahoituspohjasta huolimatta suomalainen seura pärjää näin kovassa sarjassa. Tällä suomalaisuudella tarkoitan nyt esimerkiksi valmennusta, jossa on KHL-taipaleen aikana päävalmentajan roolissa toiminut kolme viime vuosikymmenen A-maajoukkueen valmentajaa, yleistä toimintakultturia, joukkueen rakennetta ja niin poispäin. Kieltämättä nimenomaan siinä "urheilujohtamisessa" ja joukkueen rakentamisessa on ollut kyllä erittäin paljon myös napinan aihetta, mutta nyt vaihteeksi on ilma(la)ssa myös paljon hyviä merkkejä!
On ollut mielenkiintoista seurata paitsi joukkuetta, myös yksittäisten pelaajien tarinaa ja edesottamuksia. Osa hurmasi pelkästään hyvällä tavalla (Omark, Tolvanen, Larsen jne.), osa taas floppasi huolella (mm. Keränen). Sitten on O'Neill, joka näytti aluksi olevan aivan pihalla, mutta jestas mikä tarina siitä syntyi. Marko Anttilan hankinta herätti kollektiivisesti aika epäileviä fiiliksiä ja itse olin samoilla linjoilla,mutta aluksi "Olympia-Marko" ja sittemmin koko kansan Mörkö on kyllä osoittanut olevansa KHL:n tasollekin kova pelimies, toki nykyään lähinnä AV-kingi, mutta kuitenkin.
Pelkästään käynnissä olevaa kautta katsoen siellä on ihan uskomattoman herkullinen koostumus Hännikäinen-Kossila-Turunen, josta jokainen on jo itsessään äärimmäisen mielenkiintoinen seurattava KHL:ssä ja kolmikon junnutausta Jokereissa tuo kieltämättä erityismausteen, jopa tällaisen "ulkopuolelta tulleen" näkökulmasta. Ylipäätään kesän hankinnat olivat kaikki erittäin herkullisia kiinnityksiä, päälimmäisinä tosiaan herrat Kossila, Turunen & Lindbohm. Syksyn Mestarit -ilmiön uhallakin on pakko olla tyytyväinen tähän alkukauteen ja vähän intoilla jatkosta.
Jep, onhan tässä tämä itsekkäämpi ja henkilökohtaisempi kulma. Siinä missä kaikkein intohimoisin kannattaminen ja fanikulttuuri jääkiekon parissa on minulle yhä hieman vierasta, tai sitten vaan tietoinen näkökulmavalinta, tiedä häntä, on Jokereiden merkitys minulle henkilökohtaisesti oikeastaan muodostunut aika suureksi. Kuten kaikilla, minullakin on ollut tässä vähän nihkeämpiä aikoja tai vuosia. Välillä on stressannut, ahdistanut tai rehellisesti vaan harmittanut huolella. Olen huomannut, että nämä pelit ja joukkueen seuraaminen yleisellä tasolla on kaikista kohuista ja muista kyseenalaisista episodeista huolimatta ovat tuoneet minulle paljon iloa vähän harmaampiinkin päiviin. Esimerkiksi eilistä Severstal-matsia kotisohvalta katsoessa tuli varsin riemukas spontaani reaktio kun Kalle Kossila pelaa Iiro Pakariselle huipputontin ja Savon Härkä pistää kiekon pömpeliin. Ei myöskään olisi mikään mahdottomuus, että molemmat herrat nähdään kevään kotikisoissa Leijonapaita päällä.
Palkitsen loppuun asti jaksaneet alkuperäisestä asiayhteydestä rujosti repimälläni sitaatilla, jonka ehkä jollain perverssillä tavalla voisi liittää myös tähän Jokerit & KHL -aiheeseen. Toimii kunkin lukijan perspektiivistä riippuen niin kirjaimellisesti kuin kaikilla ironian asteillakin.
Katsokaa se peli. Ja ottakaa negatiivinen hattu pois päästä.
Siellä oli suunnaton määrä hienoja juttuja, joista me saadaan energiaa.
- Mixu Paatelainen, 2011