Joukkue on kasattu selkein perustein, juurikin tärkeitä roolituksia ajatellen. Siellä on johtavia pelaajia, jotka rakentavat peliä vahvuuksillaan, mikä ei tavalliselle katsojalle näyttäydy toisinaan juuri miltään. Silti pelin sisällä jatkuvasti voitetaan pelitilanteita, jaellaan herkullisia syöttöjä, taklataan äärirajoilla, otetaan mies tai kiekko, rakennetaan juurikin niitä maalintekotilanteita, mistä sitten kaveri tekee maalin. Toki heikompiakin pelejä tulee, ihan kaikille. Tämän myös pelaaja itse tietää aivan varmasti. Tämä on sitä ns. näkymätöntä duunia ja ilman näitä työmyyriä harvemmin tehdään myöskään maaleja. Viime pelissä pelattiin juurikin joukkuelle, ei itselle. "Itselle" pelaajille kun ei tulisi olla paikkaa kokoonpanossa enää näissä matseissa. Periksiantamattomuus puolestaan korostui, häviöllä ollessa saatiin peli pysymään kasassa, taisteltiin. Alivoiman pelaaminen oli kuin taistelun ruumiillistuma. Tämä oli jälleen osoitus, että mahdollisuus on voittaa..tänäänkin. Pelataan omilla vahvuuksilla, eikä pelätä epäonnistumista. Jos fyysisyys on vahvuus, niin käytetään sitä rohkeasti vaikkakin äärirajoilla taistellen. Ennemmin niin kuin löysänä perässä hiihdellen. Nyt on ne pelit menossa, missä se taistelutahto on löydettävä. Nyt korostankin, että ei vain johtavien pelaajien vaan ihan joka äijän. Tuomarithan sen loppupeleissä taas päättää, mikä linja tänään sitten vihellyksissä on.
Harvemmin puutun tuomarityöskentelyyn, mutta nyt on pakko sanoa sen verran, että aina ei voi onnistua, ei. Olihan tuo nyt melkoinen kokonaisuus heiltä yhteen iltaan, suoranainen sirkus. Jatkuvaa roolinottoa, epävarmuutta, turhia vihellyksiä ja hätäisiä tulkintoja...