Turhaanpa pohdin, että jäänkö ilman mirriä, kesän päätyttyä.
Terassillani kun olin niin se juoksi äännellen luokseni. Melko pian, se luiskahti sisään. Perässä kun menin, niin siinä se istui matolla. Silmissä oli katse, että tuleeko sitä herkkua heti.
Saihan se. Lähellä se tykkäs taas olla. No sitten alkoi nuoleminen. Jotenkin outoa, että pitää noinkin paljon nuolla, ja sillä sitten suussa karvoja + yskähtelee. Sanoin sille, että turhaan nuolet, kun turkkisi on kuitenkin likainen, kun märässä maassa kipität kotiisi. No aikansa se oli, ja lähti.