Tälläkin asiantuntevalla palstalla on jo useamman vuoden ajan kirjoiteltu HPK:n pelityylistä (niin, Kerholla sentään sellainen on). Kirjoitusten sanoman voi tiivistää seuraavaan toteamukseen:
"HPK pelaa viihdyttävää jääkiekkoa, jolla koskaan ei voiteta mestaruutta."
Mielipide-eroavaisuudet ovat kohdistuneet ainoastaan siihen, onko kyseinen väittämä totta, vai voiko iloisella ja hyökkäävällä pelityylillä joissakin kuvitteellisissa olosuhteissa voittaa mestaruuden. Tämä kysymys on mielestäni epärelevantti ja vastaan siihen vain lyhyesti. Kyllä voi, jos jonakin päivänä SM-liiga huomaa vallitsevan tapparoimisen tappavan jääkiekon ja karkoittavan katsojat sekä sponsorit.
Huomattavasti vähemmälle pohdinnalle on jäänyt kiekko-eettinen kysymys onko mestaruus kaiken mitta. Tässä kirjoituksessa ja ketjussa on tarkoitus pohtia sitä, mitä Rinkelinmäeltä todella tullaan hakemaan. Mikä on tärkeätä ja mikä vain siihen päälle tulevaa ekstraa.
Jääkiekkokausi koostuu fanin näkökulmasta neljästä osiosta:
1. Pelaajien lähteminen ja uusien hankinta
2. Harjoituskausi harjoituspeleineen
3. Runkosarja
4. Pleijarit
Eräiden menestymään tottuneiden merkonomisesti johdettujen kannattajat viljelevät aina iskulausetta, jonka mukaan koko vuosi on vain valmistautumista pleijareihin. Millään muulla kuin "tosipeleillä" ei ole mitään merkitystä. Itse pidän tätä melko typeränä ja jääkiekosta saatavaa nautintoa olennaisesti rajoittavana lausuntona. Mestarikin pelaa pleijareita vain hieman toistakymmentä peliä parin viikon aikana. Sekö riittää? Siinäkö kaikki?
Itselleni kaikki neljä kiekkokauden osaa (ja optionaalisesti ehkä joillekin viides eli maajoukkue, sekä kuudes eli NHL) ovat yhtälailla tärkeitä ja mielenkiintoisia. Ne tarjoavat mahdollisuuden elää mukana oman joukkueen onnistumisissa ja epäonnistumisissa. Toki varsinaiset pelit ovat kahta valmistelevaa vaihetta kiinnostavampia ja tarjoavat enemmän elämyksiä.
Sen sijaan ei ole lainkaan itsestään selvää, että pleijarit tarjoavat katsojalle enemmän kuin runkosarjan pelit. Toki pleijareissa panokset ovat suuret ja intensiviteetti keskimäärin kovempi. Toisaalta runkosarjassa pelataan parempaa jääkiekkoa, sillä menestymisen paineet ovat vähäisemmät ja tilaa on enemmän taidolle.
Minulle hyvän ja reiluhenkisen (se ei ole sama kuin neitikiekko) jääkiekon näkeminen on kaikkein tärkeintä. Ehdottomasti tärkeämpää kuin menestyminen. En jeesustele, vaan myönnän, että kyllä vituttaa kun Kerho ottaa kuuppaan tai jää pleijareiden ulkopuolelle. Toisaalta voin rehellisesti myöntää, että jos sen kuuluisan "viimeisen askeleen" ottaminen edellyttää Kerhon pelityylin muuttamista tappara-henkiseen kiekkoon, allekirjoittanut jättää kernaasti mestaruuden muille. Mieluummin katsomisen arvoista peliä kuin kankaanpala Rinkelinmäen kattoon. Kerhon pelityyli ja toimintakulttuuri ovat itseisarvoja, joista on ehdottomasti pidettävä kiinni merkonomien ja kahvakuninkaiden täyttämän kiekkomaailman keskellä. Kerho on kuitenkin yksi jääkiekon viimeisistä oljenkorsista, jonka paikkakunnalle tuloa myös vieraskaukaloissa odottavat innolla ne, jotka rakastavat lajia, eivät pelkästään voittamista
Can I hear Amen?
"HPK pelaa viihdyttävää jääkiekkoa, jolla koskaan ei voiteta mestaruutta."
Mielipide-eroavaisuudet ovat kohdistuneet ainoastaan siihen, onko kyseinen väittämä totta, vai voiko iloisella ja hyökkäävällä pelityylillä joissakin kuvitteellisissa olosuhteissa voittaa mestaruuden. Tämä kysymys on mielestäni epärelevantti ja vastaan siihen vain lyhyesti. Kyllä voi, jos jonakin päivänä SM-liiga huomaa vallitsevan tapparoimisen tappavan jääkiekon ja karkoittavan katsojat sekä sponsorit.
Huomattavasti vähemmälle pohdinnalle on jäänyt kiekko-eettinen kysymys onko mestaruus kaiken mitta. Tässä kirjoituksessa ja ketjussa on tarkoitus pohtia sitä, mitä Rinkelinmäeltä todella tullaan hakemaan. Mikä on tärkeätä ja mikä vain siihen päälle tulevaa ekstraa.
Jääkiekkokausi koostuu fanin näkökulmasta neljästä osiosta:
1. Pelaajien lähteminen ja uusien hankinta
2. Harjoituskausi harjoituspeleineen
3. Runkosarja
4. Pleijarit
Eräiden menestymään tottuneiden merkonomisesti johdettujen kannattajat viljelevät aina iskulausetta, jonka mukaan koko vuosi on vain valmistautumista pleijareihin. Millään muulla kuin "tosipeleillä" ei ole mitään merkitystä. Itse pidän tätä melko typeränä ja jääkiekosta saatavaa nautintoa olennaisesti rajoittavana lausuntona. Mestarikin pelaa pleijareita vain hieman toistakymmentä peliä parin viikon aikana. Sekö riittää? Siinäkö kaikki?
Itselleni kaikki neljä kiekkokauden osaa (ja optionaalisesti ehkä joillekin viides eli maajoukkue, sekä kuudes eli NHL) ovat yhtälailla tärkeitä ja mielenkiintoisia. Ne tarjoavat mahdollisuuden elää mukana oman joukkueen onnistumisissa ja epäonnistumisissa. Toki varsinaiset pelit ovat kahta valmistelevaa vaihetta kiinnostavampia ja tarjoavat enemmän elämyksiä.
Sen sijaan ei ole lainkaan itsestään selvää, että pleijarit tarjoavat katsojalle enemmän kuin runkosarjan pelit. Toki pleijareissa panokset ovat suuret ja intensiviteetti keskimäärin kovempi. Toisaalta runkosarjassa pelataan parempaa jääkiekkoa, sillä menestymisen paineet ovat vähäisemmät ja tilaa on enemmän taidolle.
Minulle hyvän ja reiluhenkisen (se ei ole sama kuin neitikiekko) jääkiekon näkeminen on kaikkein tärkeintä. Ehdottomasti tärkeämpää kuin menestyminen. En jeesustele, vaan myönnän, että kyllä vituttaa kun Kerho ottaa kuuppaan tai jää pleijareiden ulkopuolelle. Toisaalta voin rehellisesti myöntää, että jos sen kuuluisan "viimeisen askeleen" ottaminen edellyttää Kerhon pelityylin muuttamista tappara-henkiseen kiekkoon, allekirjoittanut jättää kernaasti mestaruuden muille. Mieluummin katsomisen arvoista peliä kuin kankaanpala Rinkelinmäen kattoon. Kerhon pelityyli ja toimintakulttuuri ovat itseisarvoja, joista on ehdottomasti pidettävä kiinni merkonomien ja kahvakuninkaiden täyttämän kiekkomaailman keskellä. Kerho on kuitenkin yksi jääkiekon viimeisistä oljenkorsista, jonka paikkakunnalle tuloa myös vieraskaukaloissa odottavat innolla ne, jotka rakastavat lajia, eivät pelkästään voittamista
Can I hear Amen?