"Vittu, yritä nyt pysyä pystyssä, sintti", raikui huuto pihamaalla. Isä oli tehnyt taas talveksi jään, vähän kaukaloakin pojille. Siihen takapihalle, paljoakaan sitä siinä ollut ennen peltoja, mutta kuitenkin. Äiti katsahti ikkunasta, hyväntuulisesti hymähtäen ja palaten patojensa äärelle. Vanhimmainenhan se siellä vain opasti nuorempiansa, taas.
Isä oli tukkimetsällä. Takamaita ei enää paljon olisi hakattavaksi, joku virkamies oli kuulemma tullut kaupungilta ja kieltänyt. Tauon paikalla sätkän sytytettyään sen vasta tajusikin. Hiljaisuus oli rikkomaton. Mitä nyt poikien temmellyksen äänet aina kuuluivat. Mutta sekin taisi olla jo silloin, kun polvet eivät vihoitelleet jokaista kirveeniskua, ihan kuin olisivat siitä jotain ymmärtäneet. Ja Bedfordinkin sai tankata korkeaoktaanisella. Tuhkan tipahdettua ajatus palasi takaisin kylpyveteen, joka oli päivittäin pumpattava kaivosta. "Saahan sitä joestakin", isä oli aina sanonut, mutta naisväkihän tiedetään.
"GO-LEAFS-GO-LEAFS-GO!!!" Huudot raikuivat haliilla. Se oli melkein päivä suuntaansa ajomatkaa, mutta olihan nyt kesäloma. Sadonkorjuu oli ohi, eikä pojillakaan vielä koulut alkaneet. Vanhin tosin uhosi jo matkalla, että kouluja ei tarvita kun jääkiekkoa pelataan. Äiti ei ehtinyt asiaa silläkään hetkellä miettiä, koska isoveli oli taas irrotettava nuorimmaisen kurkusra. Voilla ja runsaalla suolalla maustetut pop-cornit maistuivat pojille ja isän kahvi oli kuulemma taaskin sitä parasta ikinä.
Kolme veljestä istuivat vierekkäin, suurilla silmillään kentän tapahtumia ahmien. Vanhimmalla oli toki jo oma tappelunsa käynnissä tyhjän popparipahvin kanssa, keskimmäinen loi hyväntahtoisia katseita reunapenkeillä istuneisiin tyttöihin, eivät olleet samasta koulusta kuulemma. Mutta nuorin heistä, hän kenttätapahtumia katsellessaan mietti, miten säilyttää peliälynsä kasvaessaan kokoa. Tiesihän hän, isän ruskettuneita, jänteikkäitä käsivarsia katsoessaan, etten minä tähän jää. Ja vanhinta veljeään vilkaistessaan hän myös ymmärsi, että tuollaiseksi en halua tulla. Ajatuksen kulun katkaisi kentällä alkanut tappelu. Asetelmia haettiin keskiympyrän tienoilla, neuvot raikuivat vanhimmalta veljeltä. Riitapukarit olivat jo pitkään istuneet rangaistusaitiossa, eikä katsomossa äiti ollut vieläkään onnistunut hiljentämään isoveljen "wanna go?"-huutoja naapuririvien sedille. Hävetti, mutta samalla muistui mieleen ne sadat kerrat, kun isän tekemällä pihajäällä oli syöttämässä keskimmäiselle veljelle, vanhimman heti kysyessä aina samoin sanoin. Ruokapöydässäkin joskus, mutta isä ei pitänyt siitä. Kävivät nurkan takana ja sen jälkeen jatkettiin ruokailua. Äiti sanoi, että siellä siivotaan suut, vaikkei siellä koskaan muuta näkynyt kuin seinän vierustaa nuolevia kuivuneita köynnöksia.
"GO LEAFS GO"-huudot kuulostavat samalta, vaimeammilta toki. Kumimattokäytävä on samanlainen kuin muuallakin. Ensimmäiset piirrot vasta-ajetulle jäälle, etummaisen B-pisteen kaarelle on osuttava ensimmäisenä. Jos joku ehtii ensin, niin nauhat eivät ole kunnolla kiinni. Lapa jäähän, kuten kaikkialla. Sitten vasta, katseen nostaessaan, silmä hakeutuu tuttuun penkkiriviin. Ja tuoliin. Isä istuu siellä, samassa käsipuuskassa kuin aina. Samalla penkillä kuin ennenkin. Ja veljet, tottakai. Äitikin vilkuttaa, vai pyyhkiikö sittenkin silmäkulmiaan.
"Wanna go?" "Do-you-fucking-chicken-wanna-go..?" Katse taakse, ärsyttiköhän tulokasmainen numero 41? Vaiko se äskeinen maalinedusruuhka, jossa tuli maskissa survottua joka suuntaan? Jamie Pushor, selästä ehtii lukemaan. Nyrkki tulee naamaan. Vastaus takaisin, kypärääkään muista riisua vaikka se oli kuulemma aina ensimmäinen asia isoveljen sanoin. Osumaa tulee, lyöntejä lähtee. Ei tiedä mitä tapahtuu, loppuu onneksi. Vastus vuotaa verta. Yleisö mylvii. Ehkä eniten yksi heistä. Isoveli.
