Alkiolainen
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Maajoukkue ja Jokerit
TÄMÄ aamu alkoi niin kuin kaikki muutkin silloin, kun jääkiekkokausi on käynnissä: avasin Ylen teksti-tv:n tarkastaakseni viime yönä pelattujen NHL-otteluiden tulokset. Tällä kertaa en ennättänyt edes näppäillä perinteistä 235 –sivua, kun silmiini jo pomppasi pääsivun alimmainen otsikko: ”Jere Lehtinen lopettaa NHL-uransa”.
JÄÄKIEKKOA yhä edelleen ”kohtuullisesti seuraavana” en voi sanoa tämän Lehtisen lopettamispäätöksen tulleen minulle – ja tuskin muillekaan – mitenkään jättisuurena yllätyksenä, siksi paljon loukkaantumisista tämä vuoden 1999 Stanley Cup-mestari, vuoden 1995 maailmanmestari, nelinkertainen olympiamitalisti ja kolminkertainen Selke Trophy-voittaja on kärsinyt. Mutta siitä huolimatta tämä tietyllä tavalla pysäyttää – ei voi mitään.
MIELEENI on jäänyt toisen suomalaisen Stanley Cup-voittajan Ville Niemisen sanat Lehtisestä Torinon olympiakisojen aikaan lähes viisi vuotta sitten. Tämä tamperelainen suurisuu – ihan kirjaimellisestikin – ilmoitti Jeren olevan oma ykköspelaajansa hänen kuvitteelliseen unelmajoukkueeseensa, koska Lehtinen ei kuulemma ollut neljännesvuosisataan tehnyt jääkiekkokaukalossa käytännössä yhtään virhettä. Niemisellä suu käy, sehän tiedetään, mutta niin, kuka tosiaan muistaa Jere Lehtisen joskus ns. mokanneen maajoukkueessa? Minä en ainakaan. Hirveän usein hän ei sortunut näkyviin virheisiin myöskään leipätyössään NHL:ssä – siitä todisteena ovat kolme parhaan puolustavan hyökkääjän Selke-palkintoa kirjahyllyssä. Muilla meikäläisillä pelimanneilla niitä ei ole yhtään ja ihan heti huomenna ei ole tulossakaan.
KUTEN sanottu, Lehtinen saavutti omalla pelaajaurallaan monella mittarilla enemmän kuin yksikään toinen suomalaispelaaja. Siitä huolimatta hän ei ole koskaan noussut kaikkein isoimpiin otsikoihin eikä hän itsekään ole pitänyt melua itsestään. Iso plussa hänelle on annettava siitäkin, että hän aina sopeutui joukkueissaan niihin rooleihin, mitä kulloinkin on ollut tarjolla. Paljon puhuva esimerkki tästä oli viime talven Vancouverin olympiakisojen pronssiottelu, jossa Lehtinen pelasti kerran ns. varman maalin maaliviivalta ja toisen kerran esti heittäytymällä slovakialaispelaajan Suomen maalille suuntaaman vaarallisen laukauksen. Olkoon Jere sitten kuinka puolustava hyökkääjä tahansa, mutta yleensä nämä tehtävät kuuluvat joko joukkueen maalivahdille tai puolustajille.
MITÄ enemmän Jere Lehtistä jääkiekonpelaajana miettii, sitä enemmän hänestä ainakin minulle tulee mieleen Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan Vilho Koskela – mies, joka loppuun asti antoi vain tekojen puhua puolestaan. Tällaisia persoonia soisi niin kiekkokaukaloissa kuin meitä ympäröivässä yhteiskunnassakin olevan paljon nykyistä enemmän.
JÄÄKIEKKOA yhä edelleen ”kohtuullisesti seuraavana” en voi sanoa tämän Lehtisen lopettamispäätöksen tulleen minulle – ja tuskin muillekaan – mitenkään jättisuurena yllätyksenä, siksi paljon loukkaantumisista tämä vuoden 1999 Stanley Cup-mestari, vuoden 1995 maailmanmestari, nelinkertainen olympiamitalisti ja kolminkertainen Selke Trophy-voittaja on kärsinyt. Mutta siitä huolimatta tämä tietyllä tavalla pysäyttää – ei voi mitään.
MIELEENI on jäänyt toisen suomalaisen Stanley Cup-voittajan Ville Niemisen sanat Lehtisestä Torinon olympiakisojen aikaan lähes viisi vuotta sitten. Tämä tamperelainen suurisuu – ihan kirjaimellisestikin – ilmoitti Jeren olevan oma ykköspelaajansa hänen kuvitteelliseen unelmajoukkueeseensa, koska Lehtinen ei kuulemma ollut neljännesvuosisataan tehnyt jääkiekkokaukalossa käytännössä yhtään virhettä. Niemisellä suu käy, sehän tiedetään, mutta niin, kuka tosiaan muistaa Jere Lehtisen joskus ns. mokanneen maajoukkueessa? Minä en ainakaan. Hirveän usein hän ei sortunut näkyviin virheisiin myöskään leipätyössään NHL:ssä – siitä todisteena ovat kolme parhaan puolustavan hyökkääjän Selke-palkintoa kirjahyllyssä. Muilla meikäläisillä pelimanneilla niitä ei ole yhtään ja ihan heti huomenna ei ole tulossakaan.
KUTEN sanottu, Lehtinen saavutti omalla pelaajaurallaan monella mittarilla enemmän kuin yksikään toinen suomalaispelaaja. Siitä huolimatta hän ei ole koskaan noussut kaikkein isoimpiin otsikoihin eikä hän itsekään ole pitänyt melua itsestään. Iso plussa hänelle on annettava siitäkin, että hän aina sopeutui joukkueissaan niihin rooleihin, mitä kulloinkin on ollut tarjolla. Paljon puhuva esimerkki tästä oli viime talven Vancouverin olympiakisojen pronssiottelu, jossa Lehtinen pelasti kerran ns. varman maalin maaliviivalta ja toisen kerran esti heittäytymällä slovakialaispelaajan Suomen maalille suuntaaman vaarallisen laukauksen. Olkoon Jere sitten kuinka puolustava hyökkääjä tahansa, mutta yleensä nämä tehtävät kuuluvat joko joukkueen maalivahdille tai puolustajille.
MITÄ enemmän Jere Lehtistä jääkiekonpelaajana miettii, sitä enemmän hänestä ainakin minulle tulee mieleen Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan Vilho Koskela – mies, joka loppuun asti antoi vain tekojen puhua puolestaan. Tällaisia persoonia soisi niin kiekkokaukaloissa kuin meitä ympäröivässä yhteiskunnassakin olevan paljon nykyistä enemmän.
Viimeksi muokattu: