Olen tässä viime aikoina miettinyt ketjun aiheeseen liittyen niin elämän rajallisuutta kuin omaa rajallisuuttani. Olenko itse mahdollinen katkeava koivu? Ja jos näin tapahtuisi niin olisiko lähellä toisia koivuja vastaanottamassa katkeamista?
Jälkimmäiseen kymykseen uskon vastauksen olevan ainakin kyllä. Toki se vaatisi sen, että uskaltaisi avautua omista ongelmista ja olla autettavana. Sehän ei ole yleensä helppoa. Me ihmiset tykkäämme pitää kulisseja pystyssä ja näytellä vahvaa loppuun asti. Ei ole varmastikaan helppoa myöntää omaa heikkouttaan ja olla toisten varassa. Vaikeahan sitä on tietysti etukäteen sanoa miten itse toimisi, jos totaalinen katkeaminen joskus tapahtuisi. Ehkä musta löytyisi se riittävä nöyryys hakea apua.
Ensimmäinen kysymykseenkin on pakko vasta myös kyllä. Jo pelkästään periaatteellisella tasolla kaikki on mahdollista, varsinkin jos kohtaisi jonkun vakavan sairauden. Eihnä se ole kirkossa kuulutettu, että musta olisi taistelemaan vakavaa sairautta vastaan. Ja vaikka ei olisi sairautta tai muuta ongelmaa niin välillä sitä tulee mietittyä koko elämän mielekkyyttä. Mikä järki ja tarkoitus on tällä kaikella? Miksi sitä edes pitäisi jaksaa porskuttaa? Kaikkihan täällä on vain väliaikaista ja katoavaa. Onneksi tähän mennessä aina jostain on löytynyt voimia jatkaa ja riittäviä merkityksiä elämään. Ihan hyvin voi kuitenkin olla, että joskus ei enää löydy. Ehkä itsellänikin koko elämä on koko ajan ihan veitsenterällä ja jossain vaiheessa voi hyvinkin tippua pohja pois elämältä. Kyllä tää aika rajalliselta tuntuu kaiken kaikkiaan.
No onneksi kuten edellä tuli todettua, sellaisessa tapauksessa uskon avun löytyvän läheltä.
