morningstar
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- HPK, Buffalo Bills
Selvennetään heti kärkeen, ettei tule epäselvyyksiä. Kuulun Kale-addressin allekirjoittajiin. Mielestäni Kummola on tullut pitkän vallassaolonsa aikana sokeaksi omille virheilleen, eikä mm. hänen tämän kevään käytöksensä – keskustelun vaimennusyritykset ja ylimielisen halveksuva suhtautuminen jääkiekkofanien antamaan kritiikkiin – kestä minkäänlaista tarkastelua. Mies on (tai olisi) potkunsa ansainnut. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Kalea lyödään nyt myös sellaisista asioista, joita ei voi varsinaisesti lukea hänen syykseen.
Itse näen suomalaisen jääkiekon tämän hetkiseen kurimukseen kaksi isoa syytä (puhun nyt vain ulkojääkiekollisista syistä, en ota tässä kantaa pelaajiemme taitotason laskuun, juniorityön mahdollisiin virheisiin ym.)
1) Suomi on niin kovin pieni. Ja ennen kaikkea piirit ovat pienet, alalla kuin alalla, myös jääkiekossa. Kalen yhteydessä on puhuttu paljon saunakavereista ja selänpesijöistä. Kysyisin kuitenkin, kuinka helppoa on löytää Suomen kokoisen maan kiekkopiireistä kaksi henkilöä, jotka eivät ole pesseet toistensa selkiä? Varmastikaan kaikki eivät ole keskenään kavereita, ja kuppikuntiakin on. Mutta likimain kaikki keskeiset toimijat ovat keskenään vähintäänkin puolituttuja. Vaikka Kalen seuraaja (kyllä sellainen tulee, tuli Kekkosellekin) ei yhtä härskisti täyttäisikään maajoukkueen posteja parhailla kamuillaan, on tietty jääviysongelma aina olemassa. Ja mikä vielä pahempaa, julkisen kritiikin antaminen on tällaisessa yhteisössä likimain mahdottomuus. En minäkään oman työpaikkani kahvipöytäringin porukkaa mielelläni arvostele, päin naamaa ainakaan. Tästä pääsemmekin luontevasti kohtaan kaksi.
2) Suomessa ei ole kunnollista keskustelukulttuuria. Oli aiheena sitten NATO-jäsenyys, pakkoruotsi, EU:n perustuslaki tai jääkiekkomaajoukkueen toimijoiden arviointi, aitoa keskustelua ei synny itkemälläkään. Suomalainen rakastaa konsensusta. Suomalainen tuntee olonsa epämukavaksi jos joutuu olemaan eri mieltä toisen kanssa. Tai mikä vielä pahempaa, toisten kanssa – siinähän voi vaikka eristäytyä ja jäädä hylkiöksi, parempi olla porukalla oikeassa. Oman käsitykseni mukaan tämä ajattelu juontaa siitä, että suomalaiset on koulittu melko kovissa oloissa. Talvi- ja jatkosodassa oli ensiarvoisen tärkeää, että kansa oli yhtenäinen. Ei sillä oikeastaan mitään väliä ollut mitä mieltä se oli, kunhan oli jotain ja samaa mieltä. Tuolloin vastarannan kiisket olivat oikeasti valtion vihollisia. Jos katsotaan vielä kauemmas historiaan, tavallisen suomalaisen elämässä jokainen talvi oli eloonjäämistaistelu – voi sitä jonka sadon halla oli vienyt. Ei silloinkaan kaivattu mielipiteitä ja debattia, vaan yhteen hiileen puhaltamista. Vielä tänäkin päivänä politiikan toimittajat saattavat nimittää “veneen keikuttajiksi” niitä, jotka esittävät jostain asiasta eriävän mielipiteen. Suomalaiset ovat kansana parhaimmillaan kriiseissä, hyviä aikoja varten meillä ei ole työkaluja, kuten sitä kunnollista keskustelukulttuuria.
Takaisin jääkiekkoon. Piiriemme pienuudelle emme mahda mitään. Tai voidaan tietty heittää kortsut nurkkaan ja lisääntyä räjähdysmäisesti, joskaan tuon agendan aikajänne ei taida sopia ainakaan Torinon projektiin. Mutta se keskustelukulttuuri. Menneenä talvena telkussa pyörinyt Hockeynight Fan Club oli liikuttavaa seurattavaa; esitettiin kysymys, Allu Lähteenmäki vastasi ja muut olivat samaa mieltä. Vain sellaisista kipeistä asioista, kuin menneen kierroksen hienoin maali, uskallettiin olla eri mieltä. Poikkeuksen tähän teki sielujemme opas ja henkemme valo Petteri Sihvonen, joka valitettavasti esiintyi ohjelmassa vain alkusyksystä. Propsit maikkarille ja Saukkoselle, yritys tuokin, mutta ei se Suomessa onnistu. Tuoreempia esimerkkejä Suomen “jääkiekkokeskustelusta” löytyy vaikka kuinka. Itseltäni veti mielen apeaksi suuresti arvostamani Saku Koivun puheenvuoro Iltalehdessä. Ottamatta kantaa siihen, kuinka paljon jutusta oli Sakun omaa puhetta ja kuinka paljon toimittajan tulkintoja, oli mainittu haastattelu valitettavan oireellinen esimerkki edellä puimistani asioista; arvostella ei saa, ja jälleen kaikille pitää antaa se mystinen “työrauha”. Jääkiekkomaajoukkueen johdolle, kesäkuussa? Samalla haastattelu osoitti, kuinka edellä kuvaamani ilmiöt 1 ja 2 linkittyvät toisiinsa. Ei nimittäin voi olla niin, että Saku ei olisi Montrealin vuosinaan oppinut, että joukkuetta, pelaajia, valmentajia, johtoa, voidaan kritisoida – joskus kovastikin. Jokin toinen syy Sakun hyssyttelyyn on. Kyllä Sakukin on suomalaisen jääkiekon sisäpiiriläinen ja varmasti Kummolankin kanssa ihan hyvissä väleissä. Tähän asti selänpesijän titteli on annettu vain niille, joista on haluttu päästä eroon, kuten Jutilalle, ei esimerkiksi Kalen rallikaveri Selänteelle.
Entä miten Kale linkittyy kaikkeen edellä kirjoittamaani? Sanoisin että Kale on kaiken edellä kuvatun tuote ja henkilöitymä, mutta ei suinkaan alullepanija. Kalea ei voi syyttää siitä että täällä kaikki kiekkopersoonat väkisinkin tuntevat toisensa, tai että meillä ei osata käydä alkeellisintakaan keskustelua (JA on todellakin poikkeus joka vahvistaa säännön). Ei Kalea kuitenkaan sääliä pidä, itse mies on hirttoköytensä rasvannut. Arvioisin kuitenkin, että kun Kalesta on päästy eroon, moni asia muuttuu, mutta liian moni asia pysyy ennallaan.
Huhhuh, tulipa tekstiä. Toivottavasti saitte jotain tolkkua. Kiitos ja anteeksi.
Itse näen suomalaisen jääkiekon tämän hetkiseen kurimukseen kaksi isoa syytä (puhun nyt vain ulkojääkiekollisista syistä, en ota tässä kantaa pelaajiemme taitotason laskuun, juniorityön mahdollisiin virheisiin ym.)
1) Suomi on niin kovin pieni. Ja ennen kaikkea piirit ovat pienet, alalla kuin alalla, myös jääkiekossa. Kalen yhteydessä on puhuttu paljon saunakavereista ja selänpesijöistä. Kysyisin kuitenkin, kuinka helppoa on löytää Suomen kokoisen maan kiekkopiireistä kaksi henkilöä, jotka eivät ole pesseet toistensa selkiä? Varmastikaan kaikki eivät ole keskenään kavereita, ja kuppikuntiakin on. Mutta likimain kaikki keskeiset toimijat ovat keskenään vähintäänkin puolituttuja. Vaikka Kalen seuraaja (kyllä sellainen tulee, tuli Kekkosellekin) ei yhtä härskisti täyttäisikään maajoukkueen posteja parhailla kamuillaan, on tietty jääviysongelma aina olemassa. Ja mikä vielä pahempaa, julkisen kritiikin antaminen on tällaisessa yhteisössä likimain mahdottomuus. En minäkään oman työpaikkani kahvipöytäringin porukkaa mielelläni arvostele, päin naamaa ainakaan. Tästä pääsemmekin luontevasti kohtaan kaksi.
2) Suomessa ei ole kunnollista keskustelukulttuuria. Oli aiheena sitten NATO-jäsenyys, pakkoruotsi, EU:n perustuslaki tai jääkiekkomaajoukkueen toimijoiden arviointi, aitoa keskustelua ei synny itkemälläkään. Suomalainen rakastaa konsensusta. Suomalainen tuntee olonsa epämukavaksi jos joutuu olemaan eri mieltä toisen kanssa. Tai mikä vielä pahempaa, toisten kanssa – siinähän voi vaikka eristäytyä ja jäädä hylkiöksi, parempi olla porukalla oikeassa. Oman käsitykseni mukaan tämä ajattelu juontaa siitä, että suomalaiset on koulittu melko kovissa oloissa. Talvi- ja jatkosodassa oli ensiarvoisen tärkeää, että kansa oli yhtenäinen. Ei sillä oikeastaan mitään väliä ollut mitä mieltä se oli, kunhan oli jotain ja samaa mieltä. Tuolloin vastarannan kiisket olivat oikeasti valtion vihollisia. Jos katsotaan vielä kauemmas historiaan, tavallisen suomalaisen elämässä jokainen talvi oli eloonjäämistaistelu – voi sitä jonka sadon halla oli vienyt. Ei silloinkaan kaivattu mielipiteitä ja debattia, vaan yhteen hiileen puhaltamista. Vielä tänäkin päivänä politiikan toimittajat saattavat nimittää “veneen keikuttajiksi” niitä, jotka esittävät jostain asiasta eriävän mielipiteen. Suomalaiset ovat kansana parhaimmillaan kriiseissä, hyviä aikoja varten meillä ei ole työkaluja, kuten sitä kunnollista keskustelukulttuuria.
Takaisin jääkiekkoon. Piiriemme pienuudelle emme mahda mitään. Tai voidaan tietty heittää kortsut nurkkaan ja lisääntyä räjähdysmäisesti, joskaan tuon agendan aikajänne ei taida sopia ainakaan Torinon projektiin. Mutta se keskustelukulttuuri. Menneenä talvena telkussa pyörinyt Hockeynight Fan Club oli liikuttavaa seurattavaa; esitettiin kysymys, Allu Lähteenmäki vastasi ja muut olivat samaa mieltä. Vain sellaisista kipeistä asioista, kuin menneen kierroksen hienoin maali, uskallettiin olla eri mieltä. Poikkeuksen tähän teki sielujemme opas ja henkemme valo Petteri Sihvonen, joka valitettavasti esiintyi ohjelmassa vain alkusyksystä. Propsit maikkarille ja Saukkoselle, yritys tuokin, mutta ei se Suomessa onnistu. Tuoreempia esimerkkejä Suomen “jääkiekkokeskustelusta” löytyy vaikka kuinka. Itseltäni veti mielen apeaksi suuresti arvostamani Saku Koivun puheenvuoro Iltalehdessä. Ottamatta kantaa siihen, kuinka paljon jutusta oli Sakun omaa puhetta ja kuinka paljon toimittajan tulkintoja, oli mainittu haastattelu valitettavan oireellinen esimerkki edellä puimistani asioista; arvostella ei saa, ja jälleen kaikille pitää antaa se mystinen “työrauha”. Jääkiekkomaajoukkueen johdolle, kesäkuussa? Samalla haastattelu osoitti, kuinka edellä kuvaamani ilmiöt 1 ja 2 linkittyvät toisiinsa. Ei nimittäin voi olla niin, että Saku ei olisi Montrealin vuosinaan oppinut, että joukkuetta, pelaajia, valmentajia, johtoa, voidaan kritisoida – joskus kovastikin. Jokin toinen syy Sakun hyssyttelyyn on. Kyllä Sakukin on suomalaisen jääkiekon sisäpiiriläinen ja varmasti Kummolankin kanssa ihan hyvissä väleissä. Tähän asti selänpesijän titteli on annettu vain niille, joista on haluttu päästä eroon, kuten Jutilalle, ei esimerkiksi Kalen rallikaveri Selänteelle.
Entä miten Kale linkittyy kaikkeen edellä kirjoittamaani? Sanoisin että Kale on kaiken edellä kuvatun tuote ja henkilöitymä, mutta ei suinkaan alullepanija. Kalea ei voi syyttää siitä että täällä kaikki kiekkopersoonat väkisinkin tuntevat toisensa, tai että meillä ei osata käydä alkeellisintakaan keskustelua (JA on todellakin poikkeus joka vahvistaa säännön). Ei Kalea kuitenkaan sääliä pidä, itse mies on hirttoköytensä rasvannut. Arvioisin kuitenkin, että kun Kalesta on päästy eroon, moni asia muuttuu, mutta liian moni asia pysyy ennallaan.
Huhhuh, tulipa tekstiä. Toivottavasti saitte jotain tolkkua. Kiitos ja anteeksi.