Palstalta löytynee kalastustakin harrastavia, joten olisi mukava saada lukea kuvauksia erilaisista reissuistanne ja kokemuksistanne. Itse en ole mikään himokalastaja ainakaan määrällisesti, vaan pyrin järjestämään reissuistani laadullisesti hyviä. Tänäkesänä on tullut koluttua Enontekiön erämaajokia ja muutama reissu tuli tehtyä kotiseuduille Kuusamoon.
Kannattaa käydä vilkaisemassa seuraavaa linkkiä, sieltä löytyy hienoja tarinoita ja kuvia aiheen parista: www.koillismaa.fi/siilasmajankilta
Tässäpä kesän viimeisen reissun tunnelmia ja tapahtumia, olkaapa hyvät...
Lauantai 7.9.2002, kello on 04.00 kun kampean itseni ylös unenpöpperöisenä sängystäni. Ajatukset siirtyvät kuitenkin lievästä uneliaisuudesta huolimatta tulevaan kalareissuun, joka starttaisi hetkisen kuluttua Kuusingille. Perkules, kalastuskausi loppuisi seuraavana tiistaina, joten nyt oli lähdettävä kesän viimeiselle reissulle!
Vieheet odottivat pakissa ja vapa oli repun vieressä odottamassa - edellisiltana olin teroitellut tylsyneitä koukkuja ja tarkistellut muutenkin, että kaikki tarpeellinen olisi varmasti kunnossa. Tylsä koukku tai heikko solmu perukkeessa voisi koitua "tuhoksi", mikäli täpläkylki iskisi ärsyyntyneenä kiinni. Sitä riskiä ei voi koskaan ottaa, joten tällaiset tarkistusrutiinit ovat tulleet tavaksi.
Keittelin kahvit ja söin aamupalaa - sen mitä nyt varhaisena aamuna alas sain. Tarkoitus olisi viipyä päivä joella, joten eväät olivat varattuna pidempääkin reissua varten. Näytti olevan sateinen keli, mutta onneksi ei kuitenkaan liian kovin satanut. Sadekamppeet kuitenkin oli varattuna reppuun, mikäli keli äityisi huonoksi. Lämpömittari näytti rapiat 5 astetta, joten syksyinen viileys olisi vastassa. Katselin keittiön ikkunasta ulos hämärään ja samalla vilkaisin kelloakin, kohta tulisi reissukaveri hakemaan.
Ajomatkaa oli vain n. 50km, joten matkaan ei tuhraantunut liian paljoa aikaa. Tutut maisemat tulivat Vuotungin kylän seutuvilla vastaan, eihän tämä ensimmäinen reissu Kuusingille ollut. Kaverille se olisi jo kesän 28. kerta, joten hän oli asunut joella kotitarpeiksi asti. Pian saavuimme Kuusingin leirintäalueen kohdalle, hiljaista näytti aamusta sielä olevan. Muutamia matkailuautoja ja henkilöautoja oli parkkeerattuna, ruskaretkeläisiäkö vai keitä lienee?
Hetkisen kuluttua saavuimme Paljakan vartiolle, josta käännyimme Lohipyörteen suuntaan. Kummasti alkoi kihelmöivä jännitys kohoamaan, sillä kauan ei tarvinnut enää odottaa koskien kuohuja. Tuntuipa kuskikin ajavan hiukan reippaammin kuoppaisella tiellä, ajatukset olivat hänelläkin jokivarressa. Mielihyvällä totesimme, ettei tien päässä ollut muita autoja - aamusta saisimme kalastaa rauhassa.
Varusteiden virittämiseen ei tuhrattu muutamaa minuuttia enempää ja niin lähdimme kävelemään kohti Takkupyörrettä, käveltävää ei olisi kuin vajaat puoli kilometriä. Kuusinki on siitä mainio kalastuspaikka, että jokivarsi on hyvin helposti "saatavilla", matkustamiseen ja kävelemiseen ei mene arvokasta aikaa, kuten monessa muussa kohteessa.
Sieltähän se joen kohina alkoi kuulumaan, laskeutuessamme jyrkkää rinnettä alas jokilaaksoon. Aamuhämärässä virtaava joki laskeutui eteemme kauniina. Tätä näkyä ei voita mikään, siltä se ainakin tuntui jälleen silloin! Ensinäky tummaan virtaan, joka etenee vääjäämättömästi kallioista uomaa pitkin...välillä hidastaen "peilinä" ja taas kiihdyttäen vuolaana virtana ohi isojen kivien. Sielähän niitä otollisia levähdyspaikkoja taimenelle olisi, kivien takana syvänteissä ja montuissa!
Toisella kädellä rapistelin viehelaatikkoa olkalaukustani, samalla kun kävelimme Takkupyörteen suvantoa kohden. Mitähän sitä tarjoaisi ensimmäisenä? Puukalaa, jatkoa vai lippaa? Mitä väriä? Tätähän sitä oli miettinyt jo edellisenä iltana, saavuttaen muka jonkinlaisen varmuudenkin siitä, mikä toimisi tosipaikassa. Näinhän sitä aina kuvittelee, mutta tutkimattomia ovat jalokalan aivoitukset - sen ovat saaneet monet muutkin kalastajat todeta. Sitä kun ei koskaan voi oikein varmasti tietää. Valitsin kuitenkin sinertävän puukalan hopealla vatsalla, se olisi sellainen kohtuullisen varma valinta.
Kaveri siirtyi 50m minusta vasemmalle ja itse jäin kapeampaan kohtaan kokeilemaan. Edessä oli tyven kohta, juuri ennen vuolaampaa virtausta ja siinä voisi olla otollisia ottipaikkoja. Pulssi oli mukavasti kohollaan ja aistit olivat valppaana, kun ensimmäiset heitot lähtivät. Samantien ajatukset selkeytyivät keskittyen vain ja ainoastaan itse asiaan - kalastus on yksi parhaimmista rentoutumiskeinoista, ehdottomasti!
Siirryin kohti kosken niskaa ja heitin kiven taakse syvänteeseen...toinen heitto hiukan taaemmaksi kivestä ja...jumalauta! Pinta värähti kuin salamaniskusta, kun täpläkyli hyppäsi ärsyyntyneenä ison loikan veden pinnalla! Taimen oli suurin piirtein pari-kolme kiloinen ja se hävisi samantien pinnanalle pärskäytten vettä mennessään. Hemmetti! Eikä iskenyt kiinni?! Kävi vain ajamassa tunkeilijaa pois, reviirille ei olisi mitään asiaa...
Tämän jälkeen haravoin heitoillani hyppypaikan ympäriltä tiiviisti, mutta tuloksetta. Turhaan. Hetki meni ja sillä siisti. Mutta silti, se näky oli todella upea. Harva näkee aidon jokitaimenen uljasta ponkaisua suoraan edessään, sen omimmassa elementissään. Tällainen tapahtuma on saalista parhaimmillaan. Kokemuksia, joita voi muistella jälkeenpäin kunnioituksella.
Aamu alkoi valkenemaan pikkuhiljaa, kun etenimme Takkupyörteeltä Lohipyörteeseen. Kaveri sai kaksi taimenen poikaa, sellaisia ahvenen kokoisia olivat. Varovasti irroitellen hän päästi molemmat takaisin kasvamaan ja toivotteli samalla lihavia kasvuvuosia tulevina kesinä...
Lohipyörteessä nousimme ylös joen penkalle laavulle ja teimme tulet laavulle. Nokikahvit keiteltiin kaikessa rauhassa ja tankkasimme voileipää yms. evästä samalla. Siinä turistiin ja poristiin samalla aiheesta jos toisestakin, mieli täyttyi entistä paremmalla mielellä. Siinä kaikessa oli sitä jotakin.
Niin jatkoimme tositoimia varovaisen toiveikkaana, olisiko ottipaikoissa muitakin asukkeja? Olisiko joki antelias vaatimattomalle kulkijalleen? Raatehammas avautui jylhänä ja terävänä koskena edessämme. Tässä olisi kohtuullisen vaativa kalastuspaikka, sillä virtaus oli todella kova ja joessa oli lukemattomia kiviä muovaamassa virtauksia. Heittäminen vaatii ajatusta tällaisessa paikassa. Se siitä kuitenkin tekee erilaista, haastavaa ja antoisaakin. Hyvin "osuva" heitto tuo tyydytystä ihan samalla tavalla, kuin varsinainen saaliskin. Jos onnistut ohjaamaan viehettä suunnitellulla tavalla ohi kivien ja karien, niin mieli on tyytyväinen.
Raatehampaasta jatkoimme edelleen eteenpäin ja kävimme aina Raatekosken rauhoitusalueen rajalla. Kutualuetta on syytä kunnioittaa jokaisen kalamiehen, mikäli jotakin meinaa joskus saada. Pari "peiliä" tarkistettuamme käännyimme takaisin kohti yläjuoksua. Hiljaista oli saalisrintamalla, vaikka erilaisia välineitä tulikin kokeiltua. Eksoottisin taisi olla Puolalainen puukala, joka oli luonnon väritystä mukailevan ruskan värinen. Mutta eipä ollut joen asukit tästä moksiskaan, mikäli nyt paikalla olivat...ja olivathan ne. Eivät vain intoutuneet tälläkertaa meidän metkuihimme.
Jälleen saimme kokemusta ja elämyksiä, saaliit jäivät kasvamaan kokoa tuleville reissuille. Kalastuskauden päätös oli kuitenkin antanut juuri sitä, mitä siltä lähdin hakemaankin. Upeita maisemia, jännitystä, luonnon syksyistä kauneutta. Nyt taas jaksaa.
Kannattaa käydä vilkaisemassa seuraavaa linkkiä, sieltä löytyy hienoja tarinoita ja kuvia aiheen parista: www.koillismaa.fi/siilasmajankilta
Tässäpä kesän viimeisen reissun tunnelmia ja tapahtumia, olkaapa hyvät...
Lauantai 7.9.2002, kello on 04.00 kun kampean itseni ylös unenpöpperöisenä sängystäni. Ajatukset siirtyvät kuitenkin lievästä uneliaisuudesta huolimatta tulevaan kalareissuun, joka starttaisi hetkisen kuluttua Kuusingille. Perkules, kalastuskausi loppuisi seuraavana tiistaina, joten nyt oli lähdettävä kesän viimeiselle reissulle!
Vieheet odottivat pakissa ja vapa oli repun vieressä odottamassa - edellisiltana olin teroitellut tylsyneitä koukkuja ja tarkistellut muutenkin, että kaikki tarpeellinen olisi varmasti kunnossa. Tylsä koukku tai heikko solmu perukkeessa voisi koitua "tuhoksi", mikäli täpläkylki iskisi ärsyyntyneenä kiinni. Sitä riskiä ei voi koskaan ottaa, joten tällaiset tarkistusrutiinit ovat tulleet tavaksi.
Keittelin kahvit ja söin aamupalaa - sen mitä nyt varhaisena aamuna alas sain. Tarkoitus olisi viipyä päivä joella, joten eväät olivat varattuna pidempääkin reissua varten. Näytti olevan sateinen keli, mutta onneksi ei kuitenkaan liian kovin satanut. Sadekamppeet kuitenkin oli varattuna reppuun, mikäli keli äityisi huonoksi. Lämpömittari näytti rapiat 5 astetta, joten syksyinen viileys olisi vastassa. Katselin keittiön ikkunasta ulos hämärään ja samalla vilkaisin kelloakin, kohta tulisi reissukaveri hakemaan.
Ajomatkaa oli vain n. 50km, joten matkaan ei tuhraantunut liian paljoa aikaa. Tutut maisemat tulivat Vuotungin kylän seutuvilla vastaan, eihän tämä ensimmäinen reissu Kuusingille ollut. Kaverille se olisi jo kesän 28. kerta, joten hän oli asunut joella kotitarpeiksi asti. Pian saavuimme Kuusingin leirintäalueen kohdalle, hiljaista näytti aamusta sielä olevan. Muutamia matkailuautoja ja henkilöautoja oli parkkeerattuna, ruskaretkeläisiäkö vai keitä lienee?
Hetkisen kuluttua saavuimme Paljakan vartiolle, josta käännyimme Lohipyörteen suuntaan. Kummasti alkoi kihelmöivä jännitys kohoamaan, sillä kauan ei tarvinnut enää odottaa koskien kuohuja. Tuntuipa kuskikin ajavan hiukan reippaammin kuoppaisella tiellä, ajatukset olivat hänelläkin jokivarressa. Mielihyvällä totesimme, ettei tien päässä ollut muita autoja - aamusta saisimme kalastaa rauhassa.
Varusteiden virittämiseen ei tuhrattu muutamaa minuuttia enempää ja niin lähdimme kävelemään kohti Takkupyörrettä, käveltävää ei olisi kuin vajaat puoli kilometriä. Kuusinki on siitä mainio kalastuspaikka, että jokivarsi on hyvin helposti "saatavilla", matkustamiseen ja kävelemiseen ei mene arvokasta aikaa, kuten monessa muussa kohteessa.
Sieltähän se joen kohina alkoi kuulumaan, laskeutuessamme jyrkkää rinnettä alas jokilaaksoon. Aamuhämärässä virtaava joki laskeutui eteemme kauniina. Tätä näkyä ei voita mikään, siltä se ainakin tuntui jälleen silloin! Ensinäky tummaan virtaan, joka etenee vääjäämättömästi kallioista uomaa pitkin...välillä hidastaen "peilinä" ja taas kiihdyttäen vuolaana virtana ohi isojen kivien. Sielähän niitä otollisia levähdyspaikkoja taimenelle olisi, kivien takana syvänteissä ja montuissa!
Toisella kädellä rapistelin viehelaatikkoa olkalaukustani, samalla kun kävelimme Takkupyörteen suvantoa kohden. Mitähän sitä tarjoaisi ensimmäisenä? Puukalaa, jatkoa vai lippaa? Mitä väriä? Tätähän sitä oli miettinyt jo edellisenä iltana, saavuttaen muka jonkinlaisen varmuudenkin siitä, mikä toimisi tosipaikassa. Näinhän sitä aina kuvittelee, mutta tutkimattomia ovat jalokalan aivoitukset - sen ovat saaneet monet muutkin kalastajat todeta. Sitä kun ei koskaan voi oikein varmasti tietää. Valitsin kuitenkin sinertävän puukalan hopealla vatsalla, se olisi sellainen kohtuullisen varma valinta.
Kaveri siirtyi 50m minusta vasemmalle ja itse jäin kapeampaan kohtaan kokeilemaan. Edessä oli tyven kohta, juuri ennen vuolaampaa virtausta ja siinä voisi olla otollisia ottipaikkoja. Pulssi oli mukavasti kohollaan ja aistit olivat valppaana, kun ensimmäiset heitot lähtivät. Samantien ajatukset selkeytyivät keskittyen vain ja ainoastaan itse asiaan - kalastus on yksi parhaimmista rentoutumiskeinoista, ehdottomasti!
Siirryin kohti kosken niskaa ja heitin kiven taakse syvänteeseen...toinen heitto hiukan taaemmaksi kivestä ja...jumalauta! Pinta värähti kuin salamaniskusta, kun täpläkyli hyppäsi ärsyyntyneenä ison loikan veden pinnalla! Taimen oli suurin piirtein pari-kolme kiloinen ja se hävisi samantien pinnanalle pärskäytten vettä mennessään. Hemmetti! Eikä iskenyt kiinni?! Kävi vain ajamassa tunkeilijaa pois, reviirille ei olisi mitään asiaa...
Tämän jälkeen haravoin heitoillani hyppypaikan ympäriltä tiiviisti, mutta tuloksetta. Turhaan. Hetki meni ja sillä siisti. Mutta silti, se näky oli todella upea. Harva näkee aidon jokitaimenen uljasta ponkaisua suoraan edessään, sen omimmassa elementissään. Tällainen tapahtuma on saalista parhaimmillaan. Kokemuksia, joita voi muistella jälkeenpäin kunnioituksella.
Aamu alkoi valkenemaan pikkuhiljaa, kun etenimme Takkupyörteeltä Lohipyörteeseen. Kaveri sai kaksi taimenen poikaa, sellaisia ahvenen kokoisia olivat. Varovasti irroitellen hän päästi molemmat takaisin kasvamaan ja toivotteli samalla lihavia kasvuvuosia tulevina kesinä...
Lohipyörteessä nousimme ylös joen penkalle laavulle ja teimme tulet laavulle. Nokikahvit keiteltiin kaikessa rauhassa ja tankkasimme voileipää yms. evästä samalla. Siinä turistiin ja poristiin samalla aiheesta jos toisestakin, mieli täyttyi entistä paremmalla mielellä. Siinä kaikessa oli sitä jotakin.
Niin jatkoimme tositoimia varovaisen toiveikkaana, olisiko ottipaikoissa muitakin asukkeja? Olisiko joki antelias vaatimattomalle kulkijalleen? Raatehammas avautui jylhänä ja terävänä koskena edessämme. Tässä olisi kohtuullisen vaativa kalastuspaikka, sillä virtaus oli todella kova ja joessa oli lukemattomia kiviä muovaamassa virtauksia. Heittäminen vaatii ajatusta tällaisessa paikassa. Se siitä kuitenkin tekee erilaista, haastavaa ja antoisaakin. Hyvin "osuva" heitto tuo tyydytystä ihan samalla tavalla, kuin varsinainen saaliskin. Jos onnistut ohjaamaan viehettä suunnitellulla tavalla ohi kivien ja karien, niin mieli on tyytyväinen.
Raatehampaasta jatkoimme edelleen eteenpäin ja kävimme aina Raatekosken rauhoitusalueen rajalla. Kutualuetta on syytä kunnioittaa jokaisen kalamiehen, mikäli jotakin meinaa joskus saada. Pari "peiliä" tarkistettuamme käännyimme takaisin kohti yläjuoksua. Hiljaista oli saalisrintamalla, vaikka erilaisia välineitä tulikin kokeiltua. Eksoottisin taisi olla Puolalainen puukala, joka oli luonnon väritystä mukailevan ruskan värinen. Mutta eipä ollut joen asukit tästä moksiskaan, mikäli nyt paikalla olivat...ja olivathan ne. Eivät vain intoutuneet tälläkertaa meidän metkuihimme.
Jälleen saimme kokemusta ja elämyksiä, saaliit jäivät kasvamaan kokoa tuleville reissuille. Kalastuskauden päätös oli kuitenkin antanut juuri sitä, mitä siltä lähdin hakemaankin. Upeita maisemia, jännitystä, luonnon syksyistä kauneutta. Nyt taas jaksaa.