Kävin kouluni (silloinen oppikoulu) 70-luvulla ja koulumme rehtori opetti meille ruotsia. Jälkeenpäin ajatellen hän oli paras opettaja mitä kohdalleni koskaan sattui. Hänellä oli melkoinen auktoriteetti oppilaihin. Luokkansa pulpeteissa ei ollut piirrettynä naarmun naarmua, ja ”jos niihin ilmestyy yksikin merkki, tapan sen oppilaan”. Jos ennen tunnin alkua luokasta kuului meteliä, oli se merkki, ettei kotitehtäviä ollut tarpeeksi. Niinpä kaikki opettelivat oppikirjasta läksynä olleen kappaleen ulkoa sanasta sanaan. Seuraavalla tunnilla rehtori arpoi kuka esittää kappaleen ilman kirjaa luokalle. Kukaan ei koskaan kärähtänyt, ettei olisi kappaletta opetellut, tosin kolmen vuoden aikana ei hänen monta kertaa tarvinnut ottaa tuota ”työkalua” käyttöön. Olimme oppivaisia. Sama rangaistus tuli, jos läksyä ei oltu opeteltu.
Koulun rehtorina hänellä oli myös paljon muuta kiirettä, joten oppitunnit olivat usein puolen tunnin mittaisia. Opetus oli kuitenkin perin tehokasta ja nekin oppilaat, jotka eivät pärjänneet muissa kielissä, olivat hyviä ruotsissa. Näkisin, että syynä oli työrauha ja opettajan auktoriteetista johtuva ”halu oppia”. Karismaa äijällä oli enemmän kuin seitsemällä tuomiorovastilla yhteensä.
Sitten oli näitä juuri valmistuneita lehtorittaria, jotka eivät saaneet murrosikäisiä pojankolleja kuriin. Työrauha ja opetustulos heijastuivat heti auktoriteetin puutteesta.
Niin, mitään stressiä itselläni ja tuskin muillakaan oli ennen rehtorimme tunnille menoa – riitti kun luki läksynsä kunnolla.
