Onhan noita ollut ihan saatanasti, varsin charmantti ja komea herrasmies kun olen. En kuitenkaan näitä uskalla alkaa sen enempää listaamaan, koska useampi exä tietänee nimimerkkini ja käynee täältä ottamassa kirjoituksistani palasen omakseen, kun kokonaan eivät minua saaneet. Viimeisimmälle exälle lähetän rakkaita terveisiä, että syöpä kuule vaikka sementtiä ja kuole pois, taatusti kukaan ei jää kaipaamaan.
---
Toki voin polkuni tähän saakka kuvata. Olen seurustellut lähes koko aikuisikäni, seurustelukumppanit ovat välillä vaihtuneet suorastaan lennokkaasti. Se ensimmäinen exä (tai olihan noita suhteita alaikäisenäkin, mutta ne nyt olivat sellaista... noh, opettelua) on mulle edelleen rakas, pitkään oltiin kuitenkin yhdessä ja yhdessä kasvoimme aikuisiksi ja siinä samalla kuin huomaamatta erillemme, mutta elämä on. Välit katkesivat aikanaan vuosikausiksi, kun kännissä (en edes läpällä) annoin rehellisen mielipiteeni hänen touhuistaan. Olisi saanut jäädä antamatta, mutta elämä on. Nykyään ollaan kuitenkin ihan väleissä ja olen hänen puolestaan pelkästään onnellinen. En tippaakaan katkera siitä, että tuo mimmi näin jälkikäteen tarkasteltuna käytännössä varasti multa koko nuoruuteni, sittemmin potkaisi pihalle ja pihallepotkimista seuraavan elämänmuutoksen ja stressin myötä MS-tautini ilmoitti ekan kerran olemassaolostaan. Noh, elämä edelleen on. Pääasiassa muistelen (silloin harvoin kun niitä muistelen) niitä aikoja lämmöllä.
Tuon jälkeen olin sitten parin vuoden ajan sinkkuna, on muuten pisin aika jonka aikuiselämässäni olen ollut sinkku. Kyllähän sekin monella tapaa hienoa aikaa oli ja paljon jäi siitäkin hyviä muistoja, mutta naisvalintani ei sinkkuaikojen päätteeksi osunut ihan nappiin. Mimmi oli törkeän hyvän näköinen ja tiesi sen itsekin ja kun oli vieläpä ainut lapsi ja saanut erityishuomiota koko ikänsä ja muutenkin oli tottunut saamaan aina periksi, niin tietäähän sen. Ne oli niitä vähän sekavampia aikoja ja tämä kyseinen mimmikin meni sittemmin kuolemaan, joten siitä jäi pääasiassa katkeria muistoja.
Tämän jälkeen tein elämäni suurimman virheen, kun lähdin viimeisimmän exäni kelkkaan. Ai että se oli mukavaa aikaa, kun ämmä varasti toistuvasti mun lompakosta rahaa, nussi kännissä (ja kamoissa) pitkin kyliä, valehteli tekemisistään mulle silmät ja suun täyteen ja sainpa oikein useamman kerran kotona ihan rehellisesti turpaankin. Poliisi ei ollut meillä mitenkään harvinainen vieras ja kerran eräs telkkarista tuttu konstaapeli multa kysyikin, että miksi ihmeessä en vain jätä tuota akkaa.
Sekin oli sekavaa aikaa, eikä mulla ole sitä pätkääkään ikävä. Sittemmin pääsin tuosta demonista eroon ja löysin seuraavan mimmin, joka toivottavasti jää myös viimeiseksi. Aviossa ollaan ja elämä on välillä jopa liian hyvää, tulee sellainen tunne, että mä en ole ansainnut tätä. Vaan ehkäpä sittenkin olen.
