Oulun Kärpät - miksei voitettu mestaruutta?
Yleisellä tasolla on jopa väitetty, että Kärppien pronssikausi loppui liian lyhyeen fyysittömyyden ja arsenaalin samankaltaisuuden takia. Ehkäpä nämä ovat niitä pieniä pelikohtaisia palasia, joista koostui iso murheenkryyni, pommi, joka levisi käsiin vieden Ässät loppuotteluun.
Miellän kuitenkin edelleen Kärppien loppukauden ja varsinkin playoffs-pelit henkiseksi takalukoksi, joka saatiin pääsiäissunnuntaina näennäisesti auki Bäckströmin takia - juuri mitalin verran.
Loppuotteluista tippuminen ei ole niin yksioikoinen asia, jota selitellään fyysittömyydellä tai virkamieskiekolla. Kyse on enemmänkin henkisen lujuuden käyttövarojen puutteista. Jääkiekko-niminen peli kuitenkin perustuu henkiseen hyvinvointiin ja itseluottamuksen maksimointiin.
Kaikella tapaa ykkösmaalivahti Niklas Bäckströmin pelaamattomuus vaikutti Kärppien pelikyvyllisiin avaintekijöihin eittämättä tällä erää liikaa - jos ei muuten, niin ainakin alitajuntaisesti. Bäckström on ollut kuitenkin joukkueen kulta-aikoina tärkein kulmakivi, yksittäinen pelaaja ja sytyttäjä, juuri tiukoissa kevään ratkaisupaikoissa.
Nyt maalilla oli melkein koko playoffs-ajan kokenut Mika Pietilä, joka oli jo lähtökohtaisesti todella iso kysymysmerkki ja epävarma, ailahteleva maalivahti, jonka näytöt mitalipeleissä liigatasolla on nollissa. Jos ei nollissa, niin vähissä. Epäilemättä tämä vaikutti joukkueen kauttaaltaan muuten niin vedenkestävään harmoniaan negatiivisesti.
Pietilän ailahtelevat otteet heijastuivat myös epävarmuustekijöihin puolustajien, ja samalla koko tiiviin viisikkotyöskentelyn osalta, vaikka väite pelaajien toimesta yleisessä mediassa tyrmätäänkin.
Uskallan väittääkin, että Bäckströmin puuttuminen oli se tärkein henkinen elementti Oulun Kärppien jäädessä pronssille. Pelaajat eivät sitä myönnä, mutta alitajunteisesti sen tuntevat. Aivan varmasti.
Mestaruus olisi ollut mahdollinen myös nähdyllä, erittäin liikkuvan näköisellä joukkueella, mutta suomenmestaruuspuheet kaatuivat pääosin jo Blues-sarjassa tapahtuvaan leijonamaalivahdin nilkan loukkaamiseen ja edelleen sen tulehtumiseen. Tästä johtuen joukkueen psykologinen hyvinvointi heitti täysin päälaelleen.
Se sekoitti mestaruuspelikonseptin, kuntopiikin ajoituksen ja Jalosen varmaksi jalostetun pelikirjan, joka perustui nimenomaan tiiviiseen viisikkopelaamiseen sekä merkkauspelaamiseen Bäckströmin edessä, jossa puolustuksen nopea avaus/ykkössyöttö aukaisisi nopean suunnanmuutospelin ja syöttöpeliketjun, jolla mentiin vastustajan puolustusalueelle – ohi keskustan – heittämällä nopeilla, reagointihaluisilla pelaajilla.
Rutinoitunut ja tuttu pelaajisto tiesi Bäckströmin edessä mitä tehdä pelin jokaisella osa-alueella, mutta sinällään oudon maalivahdin tulo maalinsuulle kehitti pelillisen syndrooman, joka hakee vertaistaan: peli oli kokonaisvaltaisesti erittäin halutonta, peli oli puuroutunutta kärsimystä hitaan ykkössyötön takia eikä kiekkokontrolloitua suoraviivaisuutta näin ollen saatu mukaan ollenkaan. Kaikki hermostuneisuus, terämättömyys sekä näennäinen tekeminen näkyi myös hyökkäyspään yksilötaidon juonikkuuden katoamisena, jota tukivat huonot sisäänajot sota-alueille ja maalintekosektoreille.
Kakkosmaalivahtina vähän tälle kautta pelannut osin epäonninen, ailahteleva Mika Pietilä sekoitti totaalisesti tämän parin vuoden kestäneen mestaruusmuotin. Kun yhteinen sävel koko joukkueharmoniasta sekä pelillisestä identiteetistä katoaa, on pelijuonen löytäminen uudestaan psykologisesta mielessä kauttaaltaan hankalaa. Mentaalitaso sirpaloitui ja se vaikutti pelin kokonaislaatuun, joka perustuu tulevaisuudessakin yksilötason suojissa tapahtuvaan taitokiekkoon.
Mestaruus oli siis avaintavoite, jota hengetön ryhmä ei pystynyt aistimaan millään tunnetasolla. Kulmakivi, todellinen kivijalka, oli poissa. Niklas Bäckströmin alaraajavamma vesitti tämän kauden suomenmestaruuspuheet alkuunsa - ja lopullisesti. Joukkue ei yksinkertaisesti valmennusjohtoa myöten pystynyt käsittelemään maajoukkuevahdin loukkaantumista ja tulos on suoraan verrannollinen lopulliseen sijoitukseen.
Pelaaja-arsenaali oli totaalisesti jäässä, psykologisessa umpisolmussa, jota valmennus ei kyennyt avaamaan missään vaiheessa. Siihen kyllä reagoitiin, mutta tekeminen eli minimaalisen pienenä. Kärppien pelaajisto jäi yksinkertaisen tunnetilan hakemisessa porilaisten jalkoihin.
Kokonaisvaltaiseen fyysittömyyteen ei missään nimessä kaaduttu, vaikkakin esimerkkinä maalineduspelaaminen oli luokatonta. Tämä yksittäinen osa-alue – muiden joukossa - ei pysynyt kunnossa epävarman Mika Pietilän edessä, koska joukkue oli systeemeissään antanut kaikki henkiset voimavaransa Bäckströmin loukkaantumisen analysointiin sekä myyneet pelikirjansa avainpelaajansa pelaamiselle. Ei kakkosmaalivahti Mika Pietilälle.
Sanomattakin on selvää, että pelillinen ideologia sekosi Mika Pietilän joutuessa stunttaamaan ykkösen statuksella olevaa Bäckströmiä.
Se huomattiin parhaiten taannoisessa pronssiottelussa HIFK:ta vastaan. Kauttaaltaan leijonavahdin läsnäolo toi pronssin. Näki minkälainen symboloninen vaikutus Niklas Bäckströmin pelaamisella oli Kärppien psykologisien umpisolmujen aukaisemiseen, yleispelaamiseen ja imagolliseen laatutekemiseen.
Tämän myöntää myös valmennus, mutta vasta nyt - kauden jälkeen.
Henkisesti oltiin pronssiottelussa se sama tuttu arsenaali, joka jauhoi viisikkotyöskentelyllään vastustajan sirpaleiksi. Vaikka kyseessä olikin pelaajille tunnetasoltaan minimaalisen väritön pronssipeli, mentaalisesti Bäckströmin mukaantulo rauhoitti koko uusvanhan pelisysteemin kulminoituen pelaajiston painerentouteen eritoten hyökkäyspäässä korostuen aina keskustan lyhytsyöttöpelin organisoitumiseen ja suoraviivaisuuteen. Puhumattakaan puolustuspään lähdöistä, avaussyötöistä tai merkkauspelaamisesta.
Edelleen väitän, että Erkki Rajamäen päälleajo katkaisi mestaruushaaveet - tai ainakin finaalipaikan - sillä niin erilaiselta peli näyttää Pietilän Kärpillä ja Bäckströmin Kärpillä. Pelikirjaa jouduttiin räätälöimään Pietilän mukaisesti, eikä se valitettavasti toiminut välieriä pitemmälle.
Yhtä kaikki. Viimeinen peli voitettiin, jos jotain positiivista halutaan hakea.
Toki näillä sanoilla on myös huomattavaa ja totta, että tulevaisuuden varalle olisi hankittava myös profiilia pelin sisäiseen fyysisyyteen ja kovuuteen, mutta harkitusti ja riskittömästi. Niin hyökkäykseen kuin puolustukseenkin.
Mutta joka tapauksessa fyysittömyys ei ollut se ydinasia mihin Kärpät kaatui. Se oli henkinen pahoinvointi, ikävä lamaantuminen, joka alkoi puolivälieräsarjan ikävästä episodista vaikuttaen kauden tulokselliseen loppusaldoon.
