No niin, nyt on vajaan viikon ajan maisteltu Keskisalon kultaa. EM-kultaa radalta! Luulisi hanneksen menneen sekaisin. No, ei siinä mitään, hyvät fiilikset on.
Mutta edelleen ylittämätön ykköskokemus penkkiurheilu-urani varrelta on Samuli Vasalan EM-juoksu 1998. Nuorena asiat kokee niin voimakkaasti, kun ei ole perspektiiviä. Ulmalan EM-pistesijasta oli vain neljä vuotta ja Annemari Sandell hallitsi Euroopan maastojuoksuja, mutta silti juoksun ilon löytäneellä myöhäisteinillä oli pessimistin vikaa: en koskaan näkisi valonpilkahdusta suomalaisessa kestävyysjuoksussa, kun vanhemmat olivat kokeneet Väätäiset ja Virénit, niin minä en koskaan pääsisi lähellekään sellaista tunnetta.
Siihen rakoon Samuli Vasala oli enkeli, ihmemies, pelastaja, sankari, epäjumala.
Budapestin vitosen jälkeen liikuin maantiellä gasellin lailla ja elämä hymyili sekä oli se helppoa.
Keskisalo on upea juoksija ja muutenkin fiksu tyyppi, ja EM-kulta on todella, todella tärkeä. Mutta tunne, joka monet nyt valtasi, valtasi minut jo kahdeksan vuotta sitten, eli vaikutus nyt oli laimeampi. Oli vastustuskykyä.