Mä en koe kuuluvani sen enempää Aaltosen kannattajiin kuin oppositioonkaan. Alkukaudesta minut yllätti positiivisesti Aaltosen kokonaisvaltainen peli takakarvauksinen ja taklauksineen. Viimeisen parin kuukauden ajalta kritiikki on kuitenkin ollut aivan täysin perusteltua, eikä koko kauden tilastot asiaa muuta, kuten eivät aiempien kausienkaan tilastot. Aivan liian vähän pisteitä, aivan liian paljon kiekonmenetyksiä, aivan liian hidasta luistelua omiin kiekonmenetyksen jälkeen. Sekään, että sekaan mahtuu myös muutamia tsemppiä ilmentäviä kiekonkamppailutilanteita, ei muuta edellistä lausetta.
Sen verran harhasyöttöjä ja muita kohtalokkaita virheitä TPS-sarjassa tuli, että rotaatiopuheet olivat nekin perusteltuja, ilman mitään antipatioita. Tapparaa vastaan tarvitsemme kuitenkin ratkaisukykyä ja vaaramomenttia joka kenttään. Tämä vaaramomentti pitää vain realisoitua pelkästään sinne hyökkäyspäähän, Tapparaa vastaan ei saa tulla enää yhtäkään lahjasyöttöä vastustajalle. Tapparaa vastaan ei oikein riitä ykkönen ja Elkins, jotenkin pitäisi saada myös Johansson-Malinen-Aaltonen toimimaan selässä lukevien nimien edellyttämällä tasolla.
Mitään antipatioita minullakaan ei Aaltosta kohtaan ole, mutta en arvosta pelaamista joka näyttää haluttomalta tai jossa ote herpaantuu, fokus ei ole täysin pelkässä oleellisessa suorittamisessa tai flow on hukassa. Pelaaminen, jossa ei anneta aivan kaikkea ja laiteta joka ikistä paristojen energiahiukkasta likoon tienatakseen se yksi senttimetri tai millisekunti lisää, on pelkkää pellaamista, ei voitontavoittelua. Ollakseen voittaja täytyy olla valmis uhrautumaan ja romuttamaan kroppansa täysin, ei saa myöskään epäröidä tai pelästyä missään tilanteessa, menettäen niitä elintärkeitä millisekunteja. Lajista riippumatta. Osittain sairaalloisen pelkäämätön draivi voittaa pari senttimetriä lisää (ja osittain yksi yksittäinen hetkellinen fokuksen menettäminen) lopetti oman urani (joskaan ei jääkiekon saralla) polvi- ja selkävaivoihin, mutta sitä urheilu on. Urheilu ei ole pellaamista, vaan voitontavoittelua sellaisella kiihkolla, vimmalla ja raivoisuudella, että millekään muulle ei ole tilaa tietoisuudessa.
Viimeinen kappale ei ole kritiikkiä joka kohdistuu juuri Aaltoseen, vaan yleistä pohdintaa urheilun olemuksesta ja urheilijoiden (usein puutteellisesta) omistautuneisuudesta. Monesta pelaajasta näkyy usein tuollaista puolittaista keskittymistä tai puolittaista yrittämistä, joistakin pelaajista ei juuri koskaan. Arvostan pelaajia kuten Pihlström, Rask, Nykopp, Zaborsky, nuorempi Petrell ja nuorempi Ruutu, sillä heidän pelissään ei juuri koskaan näy/näkynyt fokuksen kadottamista, sota-alueen välttämistä tai rauhallista luistelua.
P.S. Tuossa haastattelun ekassa osassa Aaltonen vaikuttaa todella iloiselta, leppoisalta ja suorastaan sympaattiselta. Nämäkin tulivat hieman yllätyksenä, olen mieltänyt hänet vähän hiljaisemmaksi ja vähäsanaisemmaksi, nythän noilla oolulaasilla läppä lensi koko ajan. Ilmeisesti todella viihtyy Helsingissä, tämä ei toki mikään uutinen ollut. Vaikuttaa tuon haastattelun ensimmäisen osan perusteella, että tosiaan olisi jatkosopimus taskussa, mitäköhän tuossa toisessa osassa paljastuukaan?