Keikalla tuli käytyä ja Priest hyväksi todettua. Kuten Halford itse asian totesi "Priest Is Back!". Koska tämä oli mulle vasta ensimmäinen Priestin keikka, niin vaatimuksia oli vaikea etukäteen asettaa. Toivoin niin uutta kuin vanhaakin bändiltä ja tämä toivehan kävi toteen. Kun vauhdikas uutuusraita Dragonaught saatiin alta pois ja hommaa jatkettiin Devil`s Childilla, Metal Godsilla ja Victim Of Changesilla, kävi selväksi että hiteillä ja uutukaisilla mennään ja kaikki muu Priest-katalogia jätetään melko rauhaan ja näinhän se olikin. Bändi jyskytti biisejä rivakalla tahdilla yksi toisensa jälkeen turhia jaarittelematta eikä mitkään ylipitkät spiikit ole koskaan Halfordin saati Priestin juttu ollutkaan. Tottakai tutut yleisön nuoleskelut kuultiin, mutta ne tuntuivat jo Halfordin kaltaiselta sotaratsulta turhan teennäiseltä. Priest eikä myöskään Halford päästänyt itseään helpolla eilen, sillä settilistassa oli kappaleita, joissa äkkivääriä kirkaisuja tarvittiin enemmän kuin tarpeeksi ja tästä plussaa, sillä bändi pystyisi tekemään homman ns. helpoksi Robille. Victim Of Changesissa, Halls Of Valhallassa, Love Bitesissa ja tottakai vanhassa kaahauksessa Painkillerissa vanhan hevineuvoksen röökin katkuiset äänihuulet olivat kovimmalla, mutta osasi Halford hommaa kuitenkin järkevällä tavalla passata ettei homma lähtenyt aivan kintaasta, mukiin menevä suoritus vokalistiltamme.
Muu bändihän oli tuttua Priestiä. Ian Hillin saapikkaat oli jälleen kuin naulattu paikalleen ja mies ei siitä tuntiin ja 45 minuuttiin liikkunut mihinkään, mitä nyt kerran meinasi kyykistyä, mutta korjasi tilanteen tutusti. Tipton tulitti vähäeleisesti taustalla ja antoi nuoremmalle kollegalle Ritchie Faulknerille paljon huomiota noin muutenkin esiintymismielessä, jonka hän myös otti. Faulkner on kuin ilmielävä Downingin kopio, joten tässäkin mielessä yhtyeeltä oiva rekry K.K:n tilalle. Onneksi turhia kitarasooloja ei kuultu kuin se Faulknerin pakollinen You`ve Got Another Thing Comingissa. Scott Travis takoi patteriston takana niin kuin veteraaniyhtyeen rumpali nyt yleensä soittaa eli rennon letkeästi, mutta raskaasti ja aikaa oli kapuloiden pyörittelyyn ja muuhunkin pakolliseen rock-pelleilyyn.
Kaiken kaikkiaan onnistunut ilta. Uudet biisit yhtye hallitsi loistavasti ja todisti ettei ole vain takavuosien hittipotpuri. Yleisön huudatukset Breaking The Lawin kohdalla ovat Suomessa varsin turhat, jossain Chilessä tuo vielä toimisi. Yhtye veti rutiinilla, mutta ei negatiivisessa mielessä. Keikan jälkeen kuulin vanhemmilta valtiomiehiltä hieman nurisevaa kommenttia bändin kylläisyydestä, mutta homma riippuu siitä mihin vertaa. Kai tämä oli siihen 80-luvun Priestiin laiskaa menoa, mene ja tiedä. Lähdin tyytyväisenä kuitenkin hallista pois kiertuepaita mukanani.
Mä olen joku juoppomagneetti. Taas tuli viereen joku tanan juoppo. Ärsyttää kun jätkä luulee olevansa joku vitun rumpali. Tosin rytmistä ei hänellä ollut tietoakaan. Sitten hän huutoörisi niitä kappaleiden sanoja hel pent to leter. Kaiken kruunasi kauhea vanhan viinan haju ja vielä veteli lisää salakuljetetusta pullostaan.
Joo yllättävän sekaisin oli muutenkin jengi, vaikka arkipäiväkin kyseessä. Juuri ennen keikan alkua intron jo soidessa päädyssä yksi keski-ikäinen hieman väkijuomaa enemmän nauttinut klassisen rockin ystävä tempaisi rajut pannut portaikossa niin, että mies talutettiin kahden järkkärin avulla vesilaseineen tikattavaksi silmä kulman ollessa rajusti auki. Musiikkiviihteestä voi nauttia monella tapaa eli katsomosta käsin tai lanssin kyydistä.
