Eletään 2000-luvun ensimmäisiä vuosia. Edellisellä kaudella Jokereiden vieraillessa Porissa, on hallin pihalla selvitetty kaupunkien ja joukkueiden välistä paremmuutta vanhan liiton tyyliin lentopallomailoja heiluttelemalla. Poliiseja oli paikalla useampi partio, ja miekkahotellin palvelut taisi tulla tutuksi kummankin näkemyksen edustajille.
Seuraavan kauden syksyllä yläasteikäinen sivuunkirjoittanut astelee lauantaiotteluun hyvissä ajoin tuoreuttaan hehkuva ässäpaita päällä, ylpeänä rinta rottingilla, läpi hallille johtavan metsäisen jalkakäytävän. Odotuksissa jälleen kiihkeä yhteenotto vähintään kaukalon puolella.
Hallin pihalla on useampi linja-autollinen helsinkiläisiä fanipaidat päällä, miestä vahvempaa nautittuna ja yhteislaulut raikaa. Porukasta irtoaa isokokoinen äijä, olen kauhuissani. Eteeni ilmestyy Jokeripaitainen, vanhempi herrasmies joka kysyy että "miten näät tän illan pelin, miltä tuntuu".
Olen pikkupoikana valmiina myllyttämään, ja siinä on Pave. Minulta, räkänokalta tulee kysymään että miltä illan peli näyttää. Kuin oltaisi täysin vertaisia keskenämme. Kun lähdin katsomoon, meinasi itku tulla silmään.
Opetuksena on ehkä se, että rakastakaa toisianne sellaisina kuin olette. Niin minulle teki Pave. Ihan pelkästään sen takia toivon että te tulette takaisin liigaan. Tässä maailmassa tekee ihmiset liikaa ikävää toisilleen, tuollaisella esimerkillä ei tee. Ei maksa mitään, rakkaus yli joukkuerajojen.