Jimi Hendrix – kaikkien aikojen kitaristi

[oiler99]

Rock-historia tuntee monia legendaarisia kitaristeja, mutta yksi on ylitse muiden: James Marshall "Jimi" Hendrix. Vajaassa neljässä vuodessa Hendrix mullisti kitaransoiton tavalla, johon ei ole hänen jälkeensä kukaan muu pystynyt. Hendrix ilmaisi itseään kitaransa avulla sellaisella tavalla, että ne parhaat hetket ällistyttävät edelleen. Muistan kun näin Woodstock Improvisationin ensimmäistä kertaa. Ei siinä voinut muuta kuin suu auki katsoa sitä huikeaa akrobatiaa, mitä Jimi kitarastaan loihti.

Jimi Hendrix Experience oli kuitenkin ennen muuta bändi. Mitch Mitchellin loistava rummuttelu ja Noel Reddingin vähäeleinen bassonsoitto täydensivät Hendrixin kitarataituruutta loistavasti. Are You Experienced?, Axis: Bold As Love ja Electric Ladyland ovat siellä oman aikakautensa kirkkaimpien helmien joukossa. Myös Billy Coxin ja Buddy Milesin kanssa äänitetty Band Of Gypsys on tärkeä merkkipaalu funkin kehityksessä. Machine Gunin kitarointi hakee vertaistaan.

Jos minun pitäisi Hendrixin tuotannosta valita se yksi biisi, joka on kaikista rakkain, se olisi Electric Ladylandilta löytyvä 13-minuuttinen 1983... A Merman I Should Turn To Be. Tuossa biisissä yhdistyivät ensimmäistä kertaa progressiiviselle rockille ominaiset elementit, eli polveileva melodia ja unenomainen tarinankerronta. Itse pidän 1983:ta lähtölaukauksena progressiiviselle rockille. Vaikka toki Hendrixin tuotannossa on helmiä vaikka muille jakaa.

50 vuotta kuolemansa jälkeen Jimi on edelleen ykkönen. Toista samanlaista ei ole tullut eikä tule.

 

[Fordél]

Muistan edelleen sen hetken nuoruudesta, kun Hendrix iski ja kovaa. Olin päättänyt siivota huoneeni oikein kunnolla, ja hain isoveljen valtavasta levykokoelmasta jotain uutta musaa taustalle. Käteen tarttui Hendrixin The Ultimate Experience - kokoelmalevy.

Olin kuullut aiemminkin vähän Hendrixiä, mutta en ollut kiinnittänyt siihen erityistä huomiota. Nyt ensimmäisistä soinnuista lähtien olin, että mitä ihmettä tämä on? Niin kuin aina välillä tulee kokemus (nykyisin tosin hyvin harvoin), myös tuolloin koin, että kuulen jotain ihan uudenlaista ja erilaista musiikkia. En ollut kuullut mitään vastaavaa kitaran käsittelyä. Koin jonkinlaisen pienen musiikillisen vallankumouksen. Ai näinkin voi kitaralla tuottaa musaa?

Ihan samaa mieltä avaajan kanssa, että Jimi Hendrix Experience oli huikeasta keulahahmostaan huolimatta ennen muuta bändi. Pelkällä Hendrixin kikkailu ei olisi riittänyt, ja muiden soitto toi hyvää balanssia Hendrixin soitolle. Voisin kuvitella, että Hendrixin taustalla soittaminen ei ollut mikään ihan helpoin homma...

Täytyykin tämän ketjun innoittamana laittaa Hendrixiä soimaan. Kaikkien aikojen kitaristi.

 

[Yläpesä]

Ei toimi. Ja pidän itseäni ihan kitaramiehenä, itsekin soittavana. Pieninä annoksina menettelee ja muistaen että kyse on alkuhämärässä kulkeneen edelläkävijän polun tallaamisesta, mistä tietenkin saa paljon arvostuspisteitä. Mutta musa itsessään ei sytytä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Sanoisin että paikoin tuo on jopa tylsää ja junnaavaa ja varsinkin Jimin oma vokaaliosuus on jotain kamalaa mokellusta. Kättä lippaan sen osalta että vaikutti dynamiitin tavoin aikalaisiin soittajiin ja saattoi liikkeelle sellaisen vyöryn mikä tuotti rock-tsunamin ja kitara nousi entistä kovemmin etualalle. Mutta perästä tulijat ohittivat Jimin kyllä muusikkoina laajalla rintamalla...

 

[Sako]

Jim oli uraauurtava kitaristi, mutta musa bluesjyystöä. Ei bluesista oikein mansikkaa saa, vaikka olisi millaisia taitureita vetämässä.

 

[Jupe]

Soitossa pitää olla rytmiä ja tunnetta muuten musiikilla ei ole merkitystä. Jos pelkästä tekniikasta puhutaan niin sitten varmaan tilulilumiehet on korkealla monella listalla.

Jimi on mun listalla korkealla koska saa välitettyä sitä tunnetta sekä rytmiä. Kuten myös vaikkapa Stevie Ray Vaughan, Prince ja Carlos Santana.

 

[Peltinen]

Jim oli uraauurtava kitaristi, mutta musa bluesjyystöä. Ei bluesista oikein mansikkaa saa, vaikka olisi millaisia taitureita vetämässä.

En jaksa tähän kirjoittaa omia ajatuksia, joten lainaan ne Arto Wiklalta..

Spoileri

Juuri päättyi televisiossa Jimi Hendrixin Isle of Wight -saaren
konsertin taltionti elokuulta 1970 - kyseessä on yksi hänen viimeisiä
esiintymistään, syyskuussa Jimi kuoli. Huonon konsertin maineessa
olleen keikan kunnollinen nauhoitus julkaistiin viimeinkin.
Vaikka varmaankin tulen provosoinnista syytetyksi, en malta olla
arvelematta, että Hendrix tulee osoittautumaan yhdeksi merkittävimmistä
1900-luvun säveltäjistä. Ja mukaan lasken tässä myös ns. "taidemusiikin"
(tai vielä karmeampi nimitys "klassisen musiikin") säveltäjät. Itse
olen tuon mainitun musiikinlajin ystävä, en niinkään sen toisen,
jolla silläkään ei ole hyvää nimeä.

Ja itse asiassa lähes kaikki säveltäjät ennen 1900-lukua olivat
myös omaa musiikkiaan esittäviä soittajia. Ja usein tunnentumpia
nimenomaan soittajina. Esimerkiksi Bach ja Chopin olivat juhlittuja
improvisoijia!

Hendrixin tapaan myös monet aiemmat säveltäjät soittivat ja sävelsivät
selvästi yhden tyylin sisällä - "samaa kappaletta" voisi asiaan
perehtymätön sanoa: Ajatelkaapa vaikka Shubertia tai jopa Mozartia.

Isle of Wight -saaren konsertin kappaleet kahta lukuunottamatta
soitettiin (olettaen a'=440Hz) es-pentatonisessa; ne kaksi olivat
fis-pentatonisessa. Jaa, ..., yksi taisi leikkiä vähän c-pentatonisella
asteikolla. (Arvelen että Jimi oli itse asiassa virittänyt kitaransa
puoli sävelaskelta normaalia alemmas ja siis ajatteli soittavansa
e-, fis-, (ja cis-) -pentatonisissa asteikoissa, mikä suuresti lämmitti
barokkimusiikin soittajaa - me usein soitamme a'=415 ja näin meidänkin
e-nuottimme kuulostaa nykykorvaan es:ltä! ;-)

Yksi mielenkiintoinen lisäpiirre Jimin musiikissa on, että hän ei
useinkaan käytä edes pentatonisen asteikon kaikkia säveliä. Tai
paremminkin hän selvästi välttää pentatonisen asteikon soittamista
läpi. (Ja toki hän sooloissaan käyttää myös muita säveliä.) Mutta
basistiraukka sai soittaa lähinnä vain perussäveltä ja sen alapuolista
ja yläpuolista suurta sekuntia - luutistikin pysyi siinä mukana... ;-)

Ja monesta muusta tyylistä poiketen Hendrixillä on hyvin harvoin
"sointutehon" vaihdoksia; esimerkiksi jo vaikkapa perusblues kiertää
sitä tuttua I-IV-V-sarjaa, jota niin moni muukin musiikinlaji harrastaa.
Silti tuosta äärimmäisestä pelkistämisestä huolimatta Hendrixin
soitto on aivan uskomattoman mielikuvituksellista ja ilmaisevaa!
Tärkeää ja suurta musiikkia!

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Jimi Hendrix oli ainutlaatuinen soittaja, ja kuten edellä jo sanottu, uraauurtava kitaristi, jonka tapa hyödyntää sähkökitaran potentiaali ylitti siihenastiset käsitykset. Hendrix on toiminut innoittajana miljoonille kitaristeille ympäri maailmaa, aina kovimpiin tekijöihin asti, ja tulee inspiroimaan yhä uusia soittajasukupolvia ties kuinka pitkään.

On totta, ettei Jimi Hendrix ole missään tapauksessa kautta aikain teknisesti taitavin kitaristi, eikä hän ollut sitä edes omana aikanaan. Sen sijaan mies oli kitaran varressa elävä luonnonvoima. Kun Hendrix käsitteli nurin perin kielitettyä Stratoa, oli kuin soitin olisi kuulunut jo syntyjään osaksi miehen kroppaa - niin intensiivisesti ja luontevasti hän käytti kitaraa ilmaisun välineenä. Hyvin harvasta soittajasta voi uumoilla mitään vastaavaa. Ehkä nuoressa Johnny Winterissä oli jotakin saman suuntaista.

Henrixin ennenaikainen kuolema on tottakai keskeinen syy sille, miksi soittajan maine on kasvanut tunnettuihin mittasuhteisiin. Miehen lahjakkuus oli kiistatonta, ja muutamassa vuodessa kertyneet aikaansaannokset huikeita. Itse kukin on varmasti pohtinut, mihin kaikkeen Jimi Hendrix olisi voinut yltää, jos olisi saanut elää. Olisiko mies löytänyt oman paikkansa musiikkibisneksestä pitkin 70-lukua ja sen jälkeenkin? Oma arvaukseni on, että olisi, mutta siinä tapauksessa myös Hendrix olisi joutunut kohtaamaan omat vuoristoratansa sekä suosion että taiteellisen suoritustason suhteen. Olisi voinut käydä myös niin, että Hendrixin innovatiivisuus ja luomisvoima olisivat vähitellen hiipuneet. Miehestä olisi siten saattanut tulla vanhoihin klassikkoihinsa jämähtänyt patu, joka olisi Euroopan kiertueillaan täyttänyt mennen tullen Finladia-talon ja Sirppiliiterin, mutta jäähallia ei kaikissa suosion notkovaiheissa olisi voinut välttämättä harkita. Yhtä kaikki, spekulointi on turhaa vaikka hetkittäin kiehtovaa. Jimi Hendrix jäi ihmisten mieliin ikuisesti nuorena, myyttisenä kitarasankarina, joka ei koskaan pudonnut kerran saavuttamaltaan huipulta.

 

[Oto Hascak]

Onhan tämä kova:

Linkki: https://www.youtube.com/watch?v=cJunCsrhJjg

 

[Sako]

En jaksa tähän kirjoittaa omia ajatuksia, joten lainaan ne Arto Wiklalta..

Valaisen sen verran, että pentatoninen asteikko on sitä blues- ja rockjyystöä puhtaimmillaan. Riippumatta siitä mistä asemasta se soitetaan.

 

[Sistis]

Vakiintuneen huhun mukaan Jimi Hendrixin olisi ollut tarkoitus ainakin kokeilla yhteistyötä tuolloin perusteilla olleen progeyhtye Emerson, Lake and Palmerin kanssa. Tuo spekuloitu ELP-laajennus sai tuolloin lempinimen HELP.

No, Hendrixin kuolema esti tuon kuvion, ja mitä ilmeisimmin se oli muutenkin vain huhun asteella, eikä mitään vakavaa ollut silloin kehitteillä. Niin ainakin tämän linkin mukaan:

Did Jimi Hendrix Really Plan to Join Emerson, Lake and Palmer?

ultimateclassicrock.com

Tuo kokoonpano olisi voinut olla mielenkiintoinen. Keith Emersonia on joskus kutsuttu koskettimien Jimi Hendrixiksi, mutta mielestäni Hendixiä voitaisiin ihan hyvin kutsua kitaran Keith Emersoniksi. Molemmat olivat hyvin samanlaisia tapauksia. Uranuurtajia sekä kokeellisia ja teatraalisia esiintyjiä.

Silti on pakko todeta, että minun olisi vaikeaa kuvitella tuon HELP-kokoonpanon onnistuneen. Musiikkityyli Hendixillä ja ELP:llä oli niin erilaista. Ja noiden yhdistäminen ei välttämättä olisi toiminut. Ja kaksi suurta virtuoosia ei välttämättä tulisi toisiaan, vaan veisivät vapaan tilan ympäriltä.

Toki voisin olla väärässäkin. Mahdotonta sanoa. ELP teki ainakin muutaman hienon levyn. Hendixin musiikki taas ei ole ikinä täysin iskenyt, vaikka miestä arvostankin kovasti.

 

[Yläpesä]

Muistaakseni Henkka itse piti puolestaan ZZ Topin Billya maailman parhaana kitaristina.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Muistaakseni Henkka itse piti puolestaan ZZ Topin Billya maailman parhaana kitaristina.

Henkka meni sanomaan myös mm. Chicagon Terry Kathin olevan itseään parempi kitaristi.

Taiteilijan ei-musiikillisista ulottuvuuksista kiinnostuneet voivat vaikka googlata hakusanoilla Cynthia Plaster Caster. Huhujen mukaan Hendrixillä oli kookkain.

 

[Zeic]

On totta, ettei Jimi Hendrix ole missään tapauksessa kautta aikain teknisesti taitavin kitaristi, eikä hän ollut sitä edes omana aikanaan. Sen sijaan mies oli kitaran varressa elävä luonnonvoima. Kun Hendrix käsitteli nurin perin kielitettyä Stratoa, oli kuin soitin olisi kuulunut jo syntyjään osaksi miehen kroppaa - niin intensiivisesti ja luontevasti hän käytti kitaraa ilmaisun välineenä. Hyvin harvasta soittajasta voi uumoilla mitään vastaavaa. Ehkä nuoressa Johnny Winterissä oli jotakin saman suuntaista.

Kysymys ei todellakaan ollut pelkästä teknisestä taituruudesta, vaan Jimi oli myös loistava biisinkirjoittaja. Toki covereita löytyy myös mutta vain mausteena. Omaa lauluaan artisti kuulemma häpeili, mutta jokseenkin turhaan. Vaikka ääni on ohut, on laulu erittäin svengaavaa ja miellyttävää kuunnella. Sanoituksissakin on ansioita sen verran että biisit herättävät mielikuvia ja monet niistä on helppo erottaa toisistaan teemojen vaihtelevuuden vuoksi.

Piipahdin tällä viikolla kirjastossa ja Guitar World lehdessä käytiin läpi Hendrixin TOP 20 levytystä. Anekdootteina jäi mieleen että "Are you experienced" on äänitetty "takaperin", mutta Jimi oli sen verran musikaalinen, että pystyi näinkin arvioimaan miltä lopputulos kuulostaa. "The Wind Cries Mary" oli kuulemma nauhoitettu vain 20 minuutissa, sisältäen 4 päällekkäistä kitarakerrosta, jotka äänitettiin vuorotellen. Ehkä sekin kertoo lahjakkuudesta että pystyy hahmottamaan niin tarkasti miltä lopputulos pitää kuulostaa, että kaikki menee kerralla nappiin. Biisi sai alkunsa vääränlaisen perunamuusin aikaansaamasta riidasta silloin tapaillun Maryn kanssa, jonka seurauksena nainen lähti ovet paukkuen ulos ja Jimi kirjoitti sen jälkeen biisin. Ykkösenä oli tietysti All Along the Watchtower.

Hendrix vaikutteita kuulee tietysti psykedeelisessä rockissa, voimatrio-rockissa (ZZ top...), progessa, metallissa (Black Sabbath..), yleisesti kitaransoitossa...
että vaikka se olisi kuinka Bluesia, niin seinät on leveällä ja katto korkealla. Suomalaisista ilmiselvä vaikutteiden ottaja on tietenkin Kingston Wall. Mitä bassokuvioiden yksinkertaisuuteen tulee niin näkisin että se on osa bändi dynamiikkaa. Jos aivan kaikki soittajat bändistä kikkailee niin se ei enää kuulosta hyvältä.

Näistä kehuista huolimatta pitää myös mainita että kyllähän osa biiseistä kuulostaa teknisesti jokseenkin vanhentuneilta ja lukuisten live-äänitteiden taso on varsin vaihteleva. Enemmän tai vähemmän huumeissa kun soitettuja ovat... Mikäli joku on sattunut huomaamaan mulla on ollut jostain syystä noin 15 vuotta pätkä Voodoo Childin lyriikkaa tuolla allekirjoituksessa. Vaihdoin noin kymmenen vuoden kohdalla vain seuraavaan lauseeseen. Ehkä pitäisi keksiä jotain muuta, mutta biisiä riittää vielä.

 

[adolf]

Taito on aivan kiistatonta, mutta jostain syystä ei minuun oikein koskaan ole iskenyt. Joitain ihan hyviä biisejä, mutta pääsääntöisesti se on liikaa semmoista tiluliluleijaa minun makuuni.

 

[vsmo]

Onhan tämä kova:

Linkki: https://www.youtube.com/watch?v=cJunCsrhJjg

Jimin soitossa kiehtoo lennokkuus, säröisyys ja huolettomuus. Kyllähän esim. Stevie Ray Vaughan veti samat biisit paljon puhtaammin, mutta olisi yrittänyt vasemmalla kädellä :)

 

[Individual]

En osaa laittaa Hendrixiä mihinkään paremmuusjärjestykseen muiden kitaravelhojen kanssa, mutta kova se oli. Itselläni 60-luvun rockmusiikilla on erityinen paikkansa sydämessäni, joten siinäkin mielessä kaikki mikä viittaa siihen aikakauteen saa aina muutaman bonuspisteen. Ihailuni häntä kohtaan on biisivetoista.

Tämä on jotain niin hienoa..

Linkki: https://www.youtube.com/watch?v=TLV4_xaYynY

 

[Evil]

En osaa laittaa Hendrixiä mihinkään paremmuusjärjestykseen muiden kitaravelhojen kanssa, mutta kova se oli. Itselläni 60-luvun rockmusiikilla on erityinen paikkansa sydämessäni, joten siinäkin mielessä kaikki mikä viittaa siihen aikakauteen saa aina muutaman bonuspisteen. Ihailuni häntä kohtaan on biisivetoista.

Tämä on jotain niin hienoa..

Linkki: https://www.youtube.com/watch?v=TLV4_xaYynY

Hendrixiä ei voi laittaa paremmuusjärjestykseen edes itsensä kanssa. Ihan ufo ukko. Vingutti hienommin kuin Beck ja Clapton yhteensä, heitti kielikuvia kuin Lennon, handlasi kokonaisuuden kuten Townshend ja esiintyi karismaattisemmin kuin James Brown. Uskomaton monilahjakkuus. Ja tällaiset kuolee nuorena. Elton, Sting ja Bono elää aina vaan. Maailmassa on paljon mätää.

 

[Evil]

Diggaan muuten Princeä ihan perkeleesti, se Minnesotan pygmi on ollut Hendrixin jälkeen lähimpänä samankaltaista multilahjakkuutta ja visiota. Voi kun vaan pääsisi miksaamaan tai jopa äänittämään nämä Purple Rainit, Paradet ja muut Princen 80-luvun kiekot uusiksi. Mahtavia biisejä, hienoa soittoa mutta se vitun sietämätön diskanttisoundi, syntikkapiipitykset ja T.T.Oksala-virveli. Ihanaa olisi kuulla nuo muutoin mestariteokset oikealla, hengittävällä huonesoundilla eikä tappiin vedetyn kireinä.

 

[olkikuukkeli]

Taito on aivan kiistatonta, mutta jostain syystä ei minuun oikein koskaan ole iskenyt. Joitain ihan hyviä biisejä, mutta pääsääntöisesti se on liikaa semmoista tiluliluleijaa minun makuuni.

Tuon ajan musiikkia tosi intohimoisesti diggailevana minullakin on aina ollut ristiriitainen suhde Jimi Hendrixiin. Musiikkiahan voi arvostella monella tavalla ja vaikkapa vaikuttavuuden suhteen tuskin kukaan kiistää Hendrixin merkitystä, joka on ollut kirjaimellisesti mullistava. Samoin osa biiseistä on ajattomia mestariteoksia.

Itselläni ongelmana on levyjen epätasaisuus. Olen kuunnellut Are You Experiencedin tosi monta kertaa, mutta kokonaisuus kuulostaa minusta edelleen aika sekavalta. Axis: Bold As Love on henkilökohtainen suosikkini, koska se on Hendrix-levytyksistä mielestäni tasapainoisin. Silti sekään ei ole minusta ilmestymisvuotensa parhaita levyjä (toki nyt puhutaan ehkä kaikkien aikojen albumivuodesta 1967).

Eipä silti, kyllä Hendrix pieninä valikoituina annoksina menee varsin hyvin ja arvostukseni on paljon korkeampi kuin hlö-kohtaisesti musiikistaan saamani fiilikset, jotka tietysti korostuvat kun musiikkia digitaaliselle levylautaselleni valitsen.

 

[Pavlikovsky]

Kyllähän Hendrix on ollut vaikuttajana tavattoman monelle pienelle, keskisuurelle ja suurelle orkesterille siinä missä koko sähköisen kitaravetoisen populaarimusiikin aatteelle, halusi tai ei. Kaikki oleellinen on jo mainittu ja henkilönä jätti perintönä musiikin lisäksi myyttisyyden, arvaamattomuuden ja tietynlaisen vanhan maailman vaarallisuuden, mikä kuului rock-kulttuuriin kuin sirppilippu Makarovin pelipaitaan.

Näen itse, että Hene itse oli tuotantoketjun aivan alkupäässä luomassa rock-musiikin isoja linjoja heti Elviksen ajan boogie woogie rockabillyn jälkeen, josta myöhemmät alan tekijät ovat saaneet tykötarpeita jalostettua omaan musiikkiin kuka isommalla hyötysuhteella ja kuka pienemmällä. Hendrix päästeli kitarastaan ääniä, joita aikaisemmin ei oltu kuultu ja käytti kieliä ja koko kitaraa tavalla, mikä murti varhaiset käsitykset kitaran soittamisesta. Tämä yhdistettynä säröisiin ja soitannollisesti puhutteleviin kappaleisiin muistaen tyylitajun (ei jatkuvaa sooloa soolon perään), nosti hän itsensä jalustalle mistä ei putoamista ole enää postuumisti koskaan.

On syvä mielipidekysymys, että mitä Hendrixissä näkee. Onko hän satumainen velho joka löyti vahvuutensa, joita ei jälkeen Kristuksen syntymän ole syntynyt kuin hän vai suotta yliarvostettu yksittäinen perustaitava soittaja, joka loi liuotin-päissään epävireistä härörockia ja kuoli ikonina?

Mulle Henkka on tärkeä, muttei niin tärkeä että valehtelisin olleeni hänen ainoalla Suomen keikalla julistaen fiksuuttani ym. Heitähän on nykyään paljon, siis Henkan keikalla olleita. Kyselkää vaikka.

Pitää muistaa, että jo Henkan aikana oli muita tärkeitä yhtyeitä, jotka veivät alaa eteenpäin kuten Rollarit, CCR, Led Zeppelin, Johnny Winter, John Mayallin Bluesbreakers, The Yardbirds jne. Yhtään vähättelemättä Hendrixin elämäntyötä siis.

Hendrixin sangen epätasainen materiaali on mulla ihan tasaisen vahvan kiertokulun soitossa ja usein pohdin mitä hän olisi vielä luonut? Kenties riipivää bluesia? Ylä- ja alamäkiä hän olisi kohdannut ja ehkäpä Mitchell ja Redding olisivat myös lähteneet vaihtoon. Mene ja tiedä. Red House on mulle se tärkein teos. Aivan kruunun jalokivi tässä katalogiassa. Lopuksi sanon, että Hendrixissä ja Phil Lynotissa oli jotain hyvin hyvin samaa.

 

[BigRedCat]

Jimi Hendrix oli ainutlaatuinen soittaja, ja kuten edellä jo sanottu, uraauurtava kitaristi, jonka tapa hyödyntää sähkökitaran potentiaali ylitti siihenastiset käsitykset. Hendrix on toiminut innoittajana miljoonille kitaristeille ympäri maailmaa, aina kovimpiin tekijöihin asti, ja tulee inspiroimaan yhä uusia soittajasukupolvia ties kuinka pitkään.

On totta, ettei Jimi Hendrix ole missään tapauksessa kautta aikain teknisesti taitavin kitaristi, eikä hän ollut sitä edes omana aikanaan. Sen sijaan mies oli kitaran varressa elävä luonnonvoima. Kun Hendrix käsitteli nurin perin kielitettyä Stratoa, oli kuin soitin olisi kuulunut jo syntyjään osaksi miehen kroppaa - niin intensiivisesti ja luontevasti hän käytti kitaraa ilmaisun välineenä. Hyvin harvasta soittajasta voi uumoilla mitään vastaavaa. Ehkä nuoressa Johnny Winterissä oli jotakin saman suuntaista.

Henrixin ennenaikainen kuolema on tottakai keskeinen syy sille, miksi soittajan maine on kasvanut tunnettuihin mittasuhteisiin. Miehen lahjakkuus oli kiistatonta, ja muutamassa vuodessa kertyneet aikaansaannokset huikeita. Itse kukin on varmasti pohtinut, mihin kaikkeen Jimi Hendrix olisi voinut yltää, jos olisi saanut elää. Olisiko mies löytänyt oman paikkansa musiikkibisneksestä pitkin 70-lukua ja sen jälkeenkin? Oma arvaukseni on, että olisi, mutta siinä tapauksessa myös Hendrix olisi joutunut kohtaamaan omat vuoristoratansa sekä suosion että taiteellisen suoritustason suhteen. Olisi voinut käydä myös niin, että Hendrixin innovatiivisuus ja luomisvoima olisivat vähitellen hiipuneet. Miehestä olisi siten saattanut tulla vanhoihin klassikkoihinsa jämähtänyt patu, joka olisi Euroopan kiertueillaan täyttänyt mennen tullen Finladia-talon ja Sirppiliiterin, mutta jäähallia ei kaikissa suosion notkovaiheissa olisi voinut välttämättä harkita. Yhtä kaikki, spekulointi on turhaa vaikka hetkittäin kiehtovaa. Jimi Hendrix jäi ihmisten mieliin ikuisesti nuorena, myyttisenä kitarasankarina, joka ei koskaan pudonnut kerran saavuttamaltaan huipulta.

Hyvin puhuttu. Tekniikan erityisesti tuoreempiin ja Hendrixistä ammentaneisiin kitarasankareihin vertaamisen sijaan Hendrixin ihmeellisyyden aikanaan ymmärtää kun kuuntelee samalta ajalta olevien kitaristien ym. muusikoiden kommentteja miehestä.

Jimi Hendrix Arrives in London in 1966, Asks to Get Onstage with Cream, and Blows Eric Clapton Away: “You Never Told Me He Was That F‑ing Good”

Jimi Hendrix arrived on the London scene like a ton of bricks in 1966, smashing every British blues guitarist to pieces the instant they saw him play.

www.openculture.com

Everyone was “completely gobsmacked,” Clapton writes in his autobiography. “I remember thinking that here was a force to be reckoned with. It scared me, because he was clearly going to be a huge star, and just as we are finding our own speed, here was the real thing.”

Jack Bruce (Creamin basisti): “It must have been difficult for Eric to handle,” says Bruce, “because [Eric] was ‘God,’” and this unknown person comes along, and burns.... Eric was a guitar player. Jimi was some sort of force of nature.”

Rock journalist Keith Altham has yet a third account, as Ed Vulliamy writes at The Guardian. He remembers “Chandler going backstage after Clapton left in the middle of the song ‘which he had yet to master himself’; Clapton was furiously puffing on a cigarette and telling Chas: ‘You never told me he was that fucking good.’" Who knows if Hendrix knew Clapton had struggled with “Killin’ Floor” and decided not to try it live. But as blues guitarist Stephen Dale Petit notes, “when Chas invited Jimi to London, Jimi did not ask about money or contracts. He asked if Chas would introduce him to Beck and Clapton.”

In 1967, Queen’s Brian May was an unknown student. Then he booked Jimi Hendrix

"I have never heard a sound like that, before or since"

www.loudersound.com

Brian May: "My memory, really, is of being overwhelmed. It was slightly scary. I thought I could play guitar at that time. I thought I was okay on guitar. But when you saw Hendrix, you just really, really wanted to give up – or try a lot harder. I looked at his equipment, and looked at him, and thought: ‘Well, he’s just a man, and that’s just a guitar, and those are just amps.’ But when he started up it was like an earthquake. That doesn’t even describe it. It was like a cross between an earthquake, an orchestra and a whirlwind of sound. And it was apparently magical. "

Jeff Beck Talks Seeing Jimi Hendrix, Topical New LP

Jeff Beck recalls what it was like to see Jimi Hendrix live and discusses how he and singer-lyricist Rosie Bones wrote songs for his new LP.

www.rollingstone.com

Jeff Beck: Jimi wasn’t known then. He came on, and I went, “Oh, my God.” He had the military outfit on and hair that stuck out all over the place. They kicked off with [Bob Dylan’s] “Like a Rolling Stone,” and I thought, “Well, I used to be a guitarist.”

Ja näitä löytyisi varmasti loputtomiin lisää.

 

[Yläpesä]

Ja näitä löytyisi varmasti loputtomiin lisää.

Ja eri vuosikymmenillä on niitä oman aikansa Hendrixejä jotka jälleen ovat putsanneet pöydän ja pudottaneet kitaristikuulijoiden alaleuat lattiaan. EVH, Holdsworth, Yngwie...

 

[adolf]

Onhan tämä kova:

Linkki: https://www.youtube.com/watch?v=cJunCsrhJjg

Tuo soittaminen näyttää yhtä vaivattomalta, kuin tiskikoneen tyhjentäminen. On kuin tuo kitara olisi miehessä oleva ruumiinjäsen, jolla harrastetaan seksiä. Ja taisihan Jimillä ollakin tuo kitara tyyliin melkein sängyssä ja suihkussakin mukana. Eli vaikka oman mielipiteeni miehen musiikista tuossa yllä jo sanoinkin, niin onhan tuosta soittamisesta silti sanottava, että ei toista noin taitavaa kitaristia pysty oikein mitenkään nimeämään.

Linkki: https://www.youtube.com/watch?v=_PVjcIO4MT4&ab_channel=JimiHendrixVEVO

Kyllä mä vähän luulen, että joskus 60-luvulla ihmisten leuat on loksahtaneet auki, kun ovat tämän miehen ensimmäistä kertaa nähneet ja katsoneet, että kuka vittu tämä oikein on, ja miltä planeelta tämä tulee?

 

[arvee]

Valaisen sen verran, että pentatoninen asteikko on sitä blues- ja rockjyystöä puhtaimmillaan. Riippumatta siitä mistä asemasta se soitetaan.

Minä pidän jyystöstä. Homejyystökin on joskus oikein maukasta, korvinkuullen maistuvaa.

Minä pidän Bachista. J.S ja pojat, Barbara sitten paljon myöhemmin toisella kulturellipanoksellaan, mutta olisi vänkää kuulla Isä-Bachin vetoja pentatoniskaalalla. Niitä voi hyvinkin olla olemassa, mutta eivät välttämättä kuulosta bluesjyystöltä.
Hendrixin kuuntelun lisäksi suosittelen myös Bachien kuuntelua.

 

[eriatarka]

Jimin soitto oli omintakeista, ilmaisuvoimaista ja puhuttelevaa, ei mitään "13 tusinassa" persoonatonta tiluttelua tyyliin Yngwie Malmsteen ja muut tukkahevirunkkarit.