Porttila on mainio pelle. Osuin kerran sattumalta Hgin Itäväylän Teboilin (Vartsikassa) joihinkin vuosijuhliin eräänä lauantaina viattomalla tankkausreissulla. Arvatkaas kuka oli tapahtuman juontaja ja isäntä - aivan oikein! No, Jari siellä viihdytti väkeä kertomalla mm. että tiesittekö, että tänne voi jättää myös veikkauksen, loton ja pitkävetokupongin ja että täältä saa myös autonosia, kahvia ja pullaa, irtokarkkeja sekä iltapäivälehdet! Sensaatiomainen paljastus, joka varmasti lisäsi Tebiksen asiakaskuntaa kulovalkean lailla, kun nämä hämmästyttävät, koko huoltamoalaa vavahduttaneet uutiset lähtivät lumipalloilmiön tapaan vyörymään. Nykyään Itäväylän Teboilin nimeksi kaavaillaan Porttila-Oilia ja yrittäjä on varmasti laajentanut tarjontaansa myös huvipuiston, bordellin ja leirintäalueen suuntaan. Niin suuri on Jarin vetovoima.
Pärsson juhli ennenkaikkea olympiavoittoaan ja tokihan minua kuten muitakin vitutti Poutiaisen kaatuminen. Jos Pärsson olisi kaatunut ja varmistanut Poutiaiselle mitalin, en tiedä Poutiaisesta, mutta minä ainakin olisin tuulettanut spontaanisti. Tuuletin myös silloin, kun Läski-Hannawald kaatui hyppynsä. Miksiköhän? Siksi, että olen ihminen ja elän tunteella mukana tapahtumissa, en viileän analyyttisesti. Urheiljatkin ovat ihmisiä (paitsi Galina Kulakova) ja osa heistäkin on aika tunneherkkää porukkaa jo ihan luonteenpiirteiden mukaisen tilastojakautuman mukaankin. Ehkäpä Pärsson on spontaani henkilö? Samoin kuin Kalle Palander. Minä sympatiseeraan ainakin enemmän henkilöitä, jotka osoittavat miltä nyt juuri tuntuu (esim. Selänteen raivoaminen ja "goonailu" Kanada-matsissa) ilman sen kummempaa roolia.
Ja minusta totiset mäkimiehet antavat maailmalle juuri sitä perinteistä mustikkasoppa-Suomikuvaa, mistä Palanderit, Sorsat ja kumppanit yrittävät kiskoa meitä irti. Tuo totisuus vaikuttaa opetellulta (poislukien Ahonen, jota sympatiseeraan juuri siksi, että miehen harvasanaisuus on kuitenkin aitoa ja sisältää ns. kuivaa huumoria). Hymyilevä Toni Nieminen näyttää väärään joukkueeseen eksyneeltä, samoin sanavalmis ja hyvin hyppyjään analysoiva Jussilainen. Kaiken huippu oli tämä Lindström; pessimismin, matomaisuuden ja periksiantamisen perikuva jo kierrosten välillä "ei tästä mitään kuitenkaan tuu". Eikä tullutkaan. Jätkä olisi tarvinnut kunnon potkun perseelle ja litsarin naamalle ja sitten uudella innolla uutta matoa koukkuun! -kele!