Denverin Munasyndi
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Colorado, Toronto, sympatiat Krakenille
Kirjoitetaanpa nyt vielä kuitenkin pari sanaa illan elokuvasta. Suosittelen nauttimaan siitä, miten johdonmukaisesti ja uskottavasti Daltonin Bondin mielenmaailma ja toimenpiteet on käsikirjoitettu. Connerylla Pallosalama toimii eräänlaisena vedenjakajana ja Moorella taas väliin mahtuu pieniä "valmistaudu kaivamaan kaksi hautaa" -tyylisiä häröilyjä. Mutta jos palataan hetkeksi ja mietitään, missä tilanteissa Daltonin Bond ei täysin hallinnut itseään, vaikka toimikin toki kylmäverisesti ja tehokkaasti? Silloin, kun hänen ystäviään satutettiin. Alussa 004:n surman jälkeen täysin holtiton ja riskialtis yritys pysäyttää pakeneva murhaaja ja elokuvan keskivaiheilla Saundersin traagisen kohtalon jälkeen sukellettiin vastaavasti raivosumuun ja päädyttiin aiheuttamaan traumoja tivoli-illasta nauttivalle pikkupojalle. Näiden kohtausten ulkopuolella Bond toimii jatkuvasti lähes konemaisen taitavasti aina jo seuraava askel valmiina mielessään.
Tänään sitten Felixin silvonnan ja Dellan murhan jälkeen Bond tuntuu menevän kokonaan pimeälle puolelle, mikä tarkoittaa mm. hyvin raakoja turvallisuushenkilökunnan surmia Krestin akvaariomaailmassa sekä Killiferin suoranaista teloitusta. Varsinkin viimeksimainittu ei ole mikään Moore-henkisesti kevytmielinen "sinä ammuit minua, no, nytpä minä ammun sinua" -operaatio, vaan sokean vihan vallassa tehty payback. Kostosuunnitelmasta poiketaan sivuraiteille myös kertaalleen silloin, kun vielä yksi läheinen lisää joutuu pahisten uhriksi. Bond käy noutamassa Sharkeyn tappajan sen suurempia miettimättä ja joutuu välittömästi improvisoimaan pakonsa, jossa henkikulta on kirjaimellisesti höllässä. Ainoa tilanne, jossa Bond selkeästi pidättelee itseään, on alkupuoliskon baaritappelu. Tähän todennäköisesti syinä se, että ajatukset olivat jo Pamin koeajamisessa ja siinä, että myös yleisö tunki jäälle osallistumaan old time hockey -hengessä.
NTTD:n lopun Cragilla ja tämän elokuvan lopun Daltonilla on yllättävän yhtenäinen olemus. Molempia väsyttää, homma pitää silti hoitaa loppuun ja eteen ei kannata jäädä. Joku kirjoitti varsin hyvin vuoden 2020 seurannassa, että Daltonin myötä Bond palautettiin siinä määrin ihmiseksi, että supersankarimainen selviäminen ei ollut kummassakaan leffassa itsestäänselvyys, vaan kohtauksia pystyy jopa hieman jännittämään. Tuo on helppo allekirjoittaa.
Tänään sitten Felixin silvonnan ja Dellan murhan jälkeen Bond tuntuu menevän kokonaan pimeälle puolelle, mikä tarkoittaa mm. hyvin raakoja turvallisuushenkilökunnan surmia Krestin akvaariomaailmassa sekä Killiferin suoranaista teloitusta. Varsinkin viimeksimainittu ei ole mikään Moore-henkisesti kevytmielinen "sinä ammuit minua, no, nytpä minä ammun sinua" -operaatio, vaan sokean vihan vallassa tehty payback. Kostosuunnitelmasta poiketaan sivuraiteille myös kertaalleen silloin, kun vielä yksi läheinen lisää joutuu pahisten uhriksi. Bond käy noutamassa Sharkeyn tappajan sen suurempia miettimättä ja joutuu välittömästi improvisoimaan pakonsa, jossa henkikulta on kirjaimellisesti höllässä. Ainoa tilanne, jossa Bond selkeästi pidättelee itseään, on alkupuoliskon baaritappelu. Tähän todennäköisesti syinä se, että ajatukset olivat jo Pamin koeajamisessa ja siinä, että myös yleisö tunki jäälle osallistumaan old time hockey -hengessä.
NTTD:n lopun Cragilla ja tämän elokuvan lopun Daltonilla on yllättävän yhtenäinen olemus. Molempia väsyttää, homma pitää silti hoitaa loppuun ja eteen ei kannata jäädä. Joku kirjoitti varsin hyvin vuoden 2020 seurannassa, että Daltonin myötä Bond palautettiin siinä määrin ihmiseksi, että supersankarimainen selviäminen ei ollut kummassakaan leffassa itsestäänselvyys, vaan kohtauksia pystyy jopa hieman jännittämään. Tuo on helppo allekirjoittaa.
