Olipahan Italialta surkeat kisat. Koko homma jäi piippuun alusta lähtien, ja siellä pysyi loppuun saakka. Hyökkäyspäässä ei tapahtunut mitään yhdessäkään pelissä. Surkeinta Italiaa mitä koskaan olen nähnyt, no Pelle-Eder ajat menee lähelle.
Materiaali Italian mittapuulla hyvinkin keskinkertaista, mutta valmennettuna aivan riittävää hyvällä arvalla pitkällekin. Ja kuitenkin selvästi Sveitsiä laadukkaampaa. Mutta koko kisojen ajan sama vaiva, pelaajilla ei ollut minkäänlaista yhteisymmärrystä siitä, miten pelata.
Pelle-Eder ja vaihdosta Simone Zazaa, Emmanuel Giaccherini, Stefano Sturaro ja kumppanit pudottivat Espanjan ja Saksalle niukka rankkaritappio. Esitykset olivat pelillisesti hyviä. Sellaista se on, kun valmentaja on ajan tasalla. Conte osasi luoda peruspelin kuntoon lyhyessä ajassa ja sen tukemana tämän kertaista nippua heikommalla materiaalilla esitykset olivat parempia. Spallettin oletin vanhana kettuna ymmärtävän turnausjalkapallon lain alaisuudet, mutta jos ymmärsi, ei osannut sitä mitenkään kentälle välittää. Pelillisesti melkoinen farssi.
Italialta ei koskaan tiedä, mitä saa. Trapattonilla oli käytössään Tottia, Vieriä ja Del Pieroa, mutta hänen valintansa oli puolustus edellä pelaaminen. Mancini laittoi keskikentälle melkoisen karusellin. Ehkä Spalletti arveli, että Jorginho on Pirlo ja Frattesi on Totti, eikä muuta tarvita.
Buffon. Barzagli, Bonucci, Cannavaro, Chiellini, Maldini, Nesta ja Zambrotta. Gattuso, De Rossi, Pirlo, Marchisio, Motta, Perrotta. Cassano, Del Piero, Toni, Totti, Vieri. Ja moni muu. Kaikki 2000-luvulla maajoukkueessa esiintyineitä, monet lajin kirkkaimpia tähtiä ja suuria persoonia. Tusina-Perrotta ja sekopää-Cassano tuntuvat elämää suuremmilta pelaajilta nyt, kun kaiholle muistelee aikaa, jolloin ne silloiset täytepelaajat olivat paljon kovempia, kuin nykyjoukkueen tähdet. Mikä mättää Italian jalkapallossa?
