Urheilulaji nimeltään jääkiekko on ollut elämäni rakkaus käytännössä syntymästäni asti, kiitos isäni ja kuusi vuotta vanhemman isoveljeni, jotka veivät minut (JYPin) peleihin jo sen kuuluisan vaahtosammuttimen kokoisena. Siksi minusta on suuri sääli, että jääkiekon arvoturnaukset alkavat pikku hiljaa tuntua lähinnä urheilumaailman suurimmalta vitsiltä.
Erityisen surullinen olen siitä, että niissä turnauksissa, joissa ovat käytettävissä (käytännössä) kaikki maailman parhaat pelaajat, tuntuu aina olevan ns. jotain mätää. Minua kun jokakeväiset "MM"-kisat, jotka juuri jokavuotisen järjestämisen takia vasta vitsi ovatkin, eivät erityisemmin jaksa sytyttää, toisin kuin niin (hämmästyttävän) monia muita suomalaisia, vaan innostun suuresti ainoastaan maailmancupista ja olympialaisista. Tai sanotaan niin, että ainakin haluaisin innostua.
Kun nimittäin miettii esimerkiksi puolentoista vuoden takaisen maailmancupin ja nyt edessä olevien olympialaisten "lieveilmiöitä", niin innostuminen tuntuu väkisinkin vaikeutuvan. Tosin syyt näiden kahden turnauksen välillä innostumisen hiipumiseen ovat vahvasti päinvastaiset.
Siinä missä ennen maailmancupia niin katsojat kuin itse pelaajatkin pohtivat puuttellisen pelituntuman vaikutusta ennen varsinaisen kauden alkua pelatun turnauksen tasoon, nyt tunnutaan olevan huolissaan toisesta ääripäästä - eli siitä, kuinka raju pelitahti vaikuttaa olympiakarkeloihin. Eikä pelkästään pelitahti Torinossa (esim. alkusarjan viisi ottelua pelataan seitsemässä päivässä), vaan myös sitä edeltävä NHL:n tiukka ottelurytmi, sitä seuraava matkustus Pohjois-Amerikasta Eurooppaan ja hyppy ensimmäiseen olympiaotteluun lähes suoraan lentokentältä aikaero ym. rasitukset elimistössä.
Mm. Leijonien kärkisentterit Saku Koivu ja Olli Jokinen ovat valitelleet yhtälön kovuutta. Alkukauden loukkaantumisen takia sivussa ollut Sami Kapanen saattaa jättää jopa koko turnauksen väliin, kuten kaikki varmasti tietävätkin, koska olympialaisten "aikataulu on tiukka ja vie voimat".
Suoranaisia kieltäytymisiä Torinosta maajoukkuevalmentajat ovat käsittääkseni kuulleet lähinnä vain konkariosaston edustajilta, mutta silti tällaisen peruspessimistisen (?) lajifriikin mieltä painaa kysymys, "millaista kiekkoa nämä ´maailman parhaat pelaajat` jaksavat (mm.) minulle kuukauden kuluttua esittää?".
Jotenkin paradoksaalista on, että Torinon otteluohjelmaa katsoessa on alkanut tulla ikävä Naganon, joissa NHL-pelaajat olivat ensi kertaa mukana olympialaisissa, ja Salt Lake Cityn, sinänsä täysin typerää pelisysteemiä.
Siinähän mätti oikeastaan jo se, etteivät ns. pienet kiekkomaat saaneet "esikarsintaan", johon Kanadan, Suomen, Ruotsin, Tshekin, USA:n ja Venäjän ei tarvinnut lainkaan osallistua, parhaita miehistöjään, koska NHL oli vielä käynnissä olympiatulen jo syttyessä kisakaupungeissa ja piti tietysti pelaajat ensisijaisesti omissa seurajoukkueissaan. Näin esimerkiksi Slovakian kaikki tähdet eivät päässeet olympiajäälle samaan aikaan.
Mutta sikäli erikoinen oli myös "varsinainen alkusarja", johon tuosta esikarsinnasta seulottiin kaksi maata Kanadan, Suomen, Ruotsin, Tshekin, USA:n ja Venäjän rinnalle, ettei siinä käyty lainkaan karsintaa pudotuspelivaiheeseen, vaan siihen selvisivät automaattisesti kaikki kahdeksan jäljelläollutta joukkuetta. Alkusarjassa kamppailtiin vain sijoituksista eikä lainkaan jatkoonpääsystä.
Käytännössä samaa pelisysteemiä noudatettiin myös maailmancupissa, mutta siinä se oli lähinnä liiallisen matkustelun välttämisen ja myös jo esilleottamani pelintuntuman puutteen takia ymmärrettävämpää. Sillä tavalla jokaiselle maalle annettiin turnausta edeltäneen kolmen valmistavan ottelun lisäksi vielä ikään kuin kolme uutta "harjoitusottelua" aikaa parantaa kesäloman aikana kadotettua pelivirettä ennen pudotuspelivaihetta, mutta olympialaisissa ainakaan pelituntuman puute ei ollut järkeenkäypä selitys "kaikki kahdeksan pudotuspeleihin" -systeemille.
Torinon pelisysteemi sen sijaan vaikuttaa sinänsä ihan järkevältä. Nyt myös kaikilla mukanaolevilla 12 maalla on miehistöjen paikallaolon suhteen tasavertainen mahdollisuus taistella olympiavoitosta. Ns. suurilla kiekkomailla ei myöskään ole varaa hävitä vaikka kaikkia alkusarjan otteluitaan päästäkseen pudotuspeleihin.
Noita alkusarjan otteluita on kuitenkin nyt tiedossa kaksi enemmän kuin Naganossa ja Salt Lake Cityssä, ja kun aika turnauksen läpivientiin ei juurikaan ole lisääntynyt, tulee pelitahdista erittäin kova. Toivottavasti ei kuitenkaan liian kova siihen nähden, että Torinossa voitaisiin nähdä juuri niin kovatasoista kiekkoa, kuin pelaajalistoja tutkailemalla sopii odottaa...
Haluan vielä loppuun mainita, ettei otsikon tarkoitus ole valittaa sitä, ettei jääkiekkossakin haluttaisi järjestää turnauksia, joissa ovat käytössä (käytännössä) kaikki parhaat pelaajat ja joissa on hyvä pelisysteemi ja joissa pelaajien pelituntuma on hyvä, mutta joissa pelaajia ei kuitenkaan kuluteta loppuun, kuten Torinossa saattaa olla vaarana. Ymmärrän toki, että ajanpuutteen ym. takia "kaikki palaset kohdallaan" -turnausta voi olla erittäin vaikea järjestää, mutta kun sellaisen vain niin kovasti haluaisin nähdä.
Noh, ehkä jo neljän vuoden päästä on sellainen edessä, kun NHL-miehet valmistautuvat Vancouverin olympialaisiin. Ehkäpä tuolloin pelaajillakaan ei ole tarvettaa väittää, että "olympialaisten pelisysteemissä ei ole pelaajia ajateltu lainkaan", kuten Saku Koivu on tainnut mainita. Näin siis kuulin radiohaastattelussa Olli Jokisen Iltalehdestä lukeneen, eikä OJ:n Koivun puheisiin ollut vaikea yhtyä.
Varmasti lähes kaikkiin muihin Torinon lajeihin valmistautuvien urheilijoiden puheet ovat tässä vaiheessa olympiahuumaa hehkuvia (mäkihyppääjillä taitaa olla huonot kokemukset Torinon mäistä, mutta siinäpä ne mahdolliset soraäänet sitten lienevätkin...), mutta jääkiekkoa maailman ylivoimaisesti parhaimpana ja hienoimpana urheilulajina pitävän ihmisen tuntuu pahalta kuunnella tuollaista tekstiä, jota kotimaani joukkueen ykkössentteri on - varmasti aiheesta - lausunut.
Toivoa kuitenkin sopii, että niin Koivu kuin kumppanitkin jaksavat pelata Torinossa jääkiekkoa, jota ei ole pilattu liiallisella väsymyksellä...
Erityisen surullinen olen siitä, että niissä turnauksissa, joissa ovat käytettävissä (käytännössä) kaikki maailman parhaat pelaajat, tuntuu aina olevan ns. jotain mätää. Minua kun jokakeväiset "MM"-kisat, jotka juuri jokavuotisen järjestämisen takia vasta vitsi ovatkin, eivät erityisemmin jaksa sytyttää, toisin kuin niin (hämmästyttävän) monia muita suomalaisia, vaan innostun suuresti ainoastaan maailmancupista ja olympialaisista. Tai sanotaan niin, että ainakin haluaisin innostua.
Kun nimittäin miettii esimerkiksi puolentoista vuoden takaisen maailmancupin ja nyt edessä olevien olympialaisten "lieveilmiöitä", niin innostuminen tuntuu väkisinkin vaikeutuvan. Tosin syyt näiden kahden turnauksen välillä innostumisen hiipumiseen ovat vahvasti päinvastaiset.
Siinä missä ennen maailmancupia niin katsojat kuin itse pelaajatkin pohtivat puuttellisen pelituntuman vaikutusta ennen varsinaisen kauden alkua pelatun turnauksen tasoon, nyt tunnutaan olevan huolissaan toisesta ääripäästä - eli siitä, kuinka raju pelitahti vaikuttaa olympiakarkeloihin. Eikä pelkästään pelitahti Torinossa (esim. alkusarjan viisi ottelua pelataan seitsemässä päivässä), vaan myös sitä edeltävä NHL:n tiukka ottelurytmi, sitä seuraava matkustus Pohjois-Amerikasta Eurooppaan ja hyppy ensimmäiseen olympiaotteluun lähes suoraan lentokentältä aikaero ym. rasitukset elimistössä.
Mm. Leijonien kärkisentterit Saku Koivu ja Olli Jokinen ovat valitelleet yhtälön kovuutta. Alkukauden loukkaantumisen takia sivussa ollut Sami Kapanen saattaa jättää jopa koko turnauksen väliin, kuten kaikki varmasti tietävätkin, koska olympialaisten "aikataulu on tiukka ja vie voimat".
Suoranaisia kieltäytymisiä Torinosta maajoukkuevalmentajat ovat käsittääkseni kuulleet lähinnä vain konkariosaston edustajilta, mutta silti tällaisen peruspessimistisen (?) lajifriikin mieltä painaa kysymys, "millaista kiekkoa nämä ´maailman parhaat pelaajat` jaksavat (mm.) minulle kuukauden kuluttua esittää?".
Jotenkin paradoksaalista on, että Torinon otteluohjelmaa katsoessa on alkanut tulla ikävä Naganon, joissa NHL-pelaajat olivat ensi kertaa mukana olympialaisissa, ja Salt Lake Cityn, sinänsä täysin typerää pelisysteemiä.
Siinähän mätti oikeastaan jo se, etteivät ns. pienet kiekkomaat saaneet "esikarsintaan", johon Kanadan, Suomen, Ruotsin, Tshekin, USA:n ja Venäjän ei tarvinnut lainkaan osallistua, parhaita miehistöjään, koska NHL oli vielä käynnissä olympiatulen jo syttyessä kisakaupungeissa ja piti tietysti pelaajat ensisijaisesti omissa seurajoukkueissaan. Näin esimerkiksi Slovakian kaikki tähdet eivät päässeet olympiajäälle samaan aikaan.
Mutta sikäli erikoinen oli myös "varsinainen alkusarja", johon tuosta esikarsinnasta seulottiin kaksi maata Kanadan, Suomen, Ruotsin, Tshekin, USA:n ja Venäjän rinnalle, ettei siinä käyty lainkaan karsintaa pudotuspelivaiheeseen, vaan siihen selvisivät automaattisesti kaikki kahdeksan jäljelläollutta joukkuetta. Alkusarjassa kamppailtiin vain sijoituksista eikä lainkaan jatkoonpääsystä.
Käytännössä samaa pelisysteemiä noudatettiin myös maailmancupissa, mutta siinä se oli lähinnä liiallisen matkustelun välttämisen ja myös jo esilleottamani pelintuntuman puutteen takia ymmärrettävämpää. Sillä tavalla jokaiselle maalle annettiin turnausta edeltäneen kolmen valmistavan ottelun lisäksi vielä ikään kuin kolme uutta "harjoitusottelua" aikaa parantaa kesäloman aikana kadotettua pelivirettä ennen pudotuspelivaihetta, mutta olympialaisissa ainakaan pelituntuman puute ei ollut järkeenkäypä selitys "kaikki kahdeksan pudotuspeleihin" -systeemille.
Torinon pelisysteemi sen sijaan vaikuttaa sinänsä ihan järkevältä. Nyt myös kaikilla mukanaolevilla 12 maalla on miehistöjen paikallaolon suhteen tasavertainen mahdollisuus taistella olympiavoitosta. Ns. suurilla kiekkomailla ei myöskään ole varaa hävitä vaikka kaikkia alkusarjan otteluitaan päästäkseen pudotuspeleihin.
Noita alkusarjan otteluita on kuitenkin nyt tiedossa kaksi enemmän kuin Naganossa ja Salt Lake Cityssä, ja kun aika turnauksen läpivientiin ei juurikaan ole lisääntynyt, tulee pelitahdista erittäin kova. Toivottavasti ei kuitenkaan liian kova siihen nähden, että Torinossa voitaisiin nähdä juuri niin kovatasoista kiekkoa, kuin pelaajalistoja tutkailemalla sopii odottaa...
Haluan vielä loppuun mainita, ettei otsikon tarkoitus ole valittaa sitä, ettei jääkiekkossakin haluttaisi järjestää turnauksia, joissa ovat käytössä (käytännössä) kaikki parhaat pelaajat ja joissa on hyvä pelisysteemi ja joissa pelaajien pelituntuma on hyvä, mutta joissa pelaajia ei kuitenkaan kuluteta loppuun, kuten Torinossa saattaa olla vaarana. Ymmärrän toki, että ajanpuutteen ym. takia "kaikki palaset kohdallaan" -turnausta voi olla erittäin vaikea järjestää, mutta kun sellaisen vain niin kovasti haluaisin nähdä.
Noh, ehkä jo neljän vuoden päästä on sellainen edessä, kun NHL-miehet valmistautuvat Vancouverin olympialaisiin. Ehkäpä tuolloin pelaajillakaan ei ole tarvettaa väittää, että "olympialaisten pelisysteemissä ei ole pelaajia ajateltu lainkaan", kuten Saku Koivu on tainnut mainita. Näin siis kuulin radiohaastattelussa Olli Jokisen Iltalehdestä lukeneen, eikä OJ:n Koivun puheisiin ollut vaikea yhtyä.
Varmasti lähes kaikkiin muihin Torinon lajeihin valmistautuvien urheilijoiden puheet ovat tässä vaiheessa olympiahuumaa hehkuvia (mäkihyppääjillä taitaa olla huonot kokemukset Torinon mäistä, mutta siinäpä ne mahdolliset soraäänet sitten lienevätkin...), mutta jääkiekkoa maailman ylivoimaisesti parhaimpana ja hienoimpana urheilulajina pitävän ihmisen tuntuu pahalta kuunnella tuollaista tekstiä, jota kotimaani joukkueen ykkössentteri on - varmasti aiheesta - lausunut.
Toivoa kuitenkin sopii, että niin Koivu kuin kumppanitkin jaksavat pelata Torinossa jääkiekkoa, jota ei ole pilattu liiallisella väsymyksellä...