Onhan noita niin hienoja kuin karmeitakin hetkiä tullut Isomäen hornankattilassa vietettyä. Ihan niin kuin korkillakin, yhtä ylitse muiden on pirun vaikea nimetä. Voin kuvitella, että se olisi helppoakin jos olisi päässyt mestaruushuumaa todistamaan. Valitettavasti nuo tulivat hieman liian aikaisin, mutta ehkä sellainen riemu on vielä edessä...
Lukko-peleistä mieleen on jäänyt aika moniakin pelejä, toiset paremmin, toiset huonommin. Jopa näistä laimeaksi mainituista lähihistorian peleistä aika moni on ollut enemmän kuin ihan tavallinen peli. Nuo rökälevoitot, surkeat kauden avausmatsit tai se viime kauden kliimaksi. Mutta on niitä vanhempiakin muistissa. Esim. joskus 1980-luvun puolenvälin jälkeen pelattu koitos, jossa Mölli Keinonen lupasi ennen peliä vaihtaa maalivahtia joka kerta, kun Ässät tekee maalin. Vai olikos se killeri Sahlstedt, joka vielä siihen aikaan raumalaisten aitiossa hääräsi? No joka tapauksessa Ässäthän iski 12 maalia ja Lukko kyllästyi tuohon mainostamaansa veskareiden vaihtoruljanssiin jo ensimmäisen erän jälkeen.
1992 kohdattiin Lukko toistaiseksi ainoan kerran play offseissa ja kun ensimmäisessä pelissä Ässät haki voiton Raumalta, niin selvähän se, että Porin kohtaamisessa halli oli enemmän kuin täynnä. Jo yli tuntia ennen pelin alkua. Seisomakatsomossa oli ehkä hivenen ahdasta ja lämmintä. Mutta mitäs siittä, Ässien suoritus oli huikea. Kari Takon ja Japa Levosen johdolla Lukko lähti Veikko Niemisineen ja Petr Brizoineen kesälomille. Ja Lukko-liput roihusivat iloisissa liekeissä Porin yössä. Jotenkin tuo peli ja sen jälkeiset tunnelmat tuntuvat ainakin minun mielessäni edelleen kaikkein parhaimmalta hurmosajalta Pori-kiekossa siltä ajalta, kun minä olen pystynyt sitä läheltä seuraamaan. Jopa mestaruus tuntui täysin realistiselta. Vaan eipä sitten kuitenkaan natsannut, narrihurmos oli patahurmosta kovempi.
1980-luvun puolivälin jälkeiseltä ajalta mieleen on jäänyt myös ihan tavallinen runkosarjapeli HIFK:ta vastaan. Se oli jotain sellaista mitä ei enää nykypäivänä näe. Aika on tietysti kullannut muistoa ja pikkupoika eli tapahtuman ehkä rajummin kuin iso poju nykyään, mutta kuitenkin, ei sellaisia pelejä enää pelata. Se oli oikeaa Ässät-HIFK-hokia. Vauhtia, meteliä, maalipaikkoja, taklauksia ja taisi siellä joku tappelukin olla. Jos oikein muistan niin homman kruunasi Kari Makkosen jatkoaikamaali, jolla Ässät voitti 5-4. Hieno peli.
Nousupeli keväältä 1990 JoKP:ia vastaan oli sekin tietty aika hurmoksellinen. Halli täynnä, kaikki täysillä Ässien takana, Jokke Heinäsen hat trick, 9-4-voitto ja Ässät taas siellä minne se kuuluukin.
Hieno oli myös karmean syksyn 2000 kauden 15.peli. Herran jestas, Ässät oikeasti voitti kiekkopelin. Se tuntui kaiken sen paskan keskellä vähän aikaa hemmetin hyvältä.
Riittäähän näitä ja negatiivisia hetkiä vähintään toinen mokoma lisää. Mutta kuitenkin, kyllä nämä hyvät hetket painuvat mielen syövereihin syvemmin. Lukuunottamatta tuota järkyttävää Oteverelin tapausta, mutta se nyt sinällään olikin jo jotain pajon jääkiekkoa suurempaa.
Lukko-peleistä mieleen on jäänyt aika moniakin pelejä, toiset paremmin, toiset huonommin. Jopa näistä laimeaksi mainituista lähihistorian peleistä aika moni on ollut enemmän kuin ihan tavallinen peli. Nuo rökälevoitot, surkeat kauden avausmatsit tai se viime kauden kliimaksi. Mutta on niitä vanhempiakin muistissa. Esim. joskus 1980-luvun puolenvälin jälkeen pelattu koitos, jossa Mölli Keinonen lupasi ennen peliä vaihtaa maalivahtia joka kerta, kun Ässät tekee maalin. Vai olikos se killeri Sahlstedt, joka vielä siihen aikaan raumalaisten aitiossa hääräsi? No joka tapauksessa Ässäthän iski 12 maalia ja Lukko kyllästyi tuohon mainostamaansa veskareiden vaihtoruljanssiin jo ensimmäisen erän jälkeen.
1992 kohdattiin Lukko toistaiseksi ainoan kerran play offseissa ja kun ensimmäisessä pelissä Ässät haki voiton Raumalta, niin selvähän se, että Porin kohtaamisessa halli oli enemmän kuin täynnä. Jo yli tuntia ennen pelin alkua. Seisomakatsomossa oli ehkä hivenen ahdasta ja lämmintä. Mutta mitäs siittä, Ässien suoritus oli huikea. Kari Takon ja Japa Levosen johdolla Lukko lähti Veikko Niemisineen ja Petr Brizoineen kesälomille. Ja Lukko-liput roihusivat iloisissa liekeissä Porin yössä. Jotenkin tuo peli ja sen jälkeiset tunnelmat tuntuvat ainakin minun mielessäni edelleen kaikkein parhaimmalta hurmosajalta Pori-kiekossa siltä ajalta, kun minä olen pystynyt sitä läheltä seuraamaan. Jopa mestaruus tuntui täysin realistiselta. Vaan eipä sitten kuitenkaan natsannut, narrihurmos oli patahurmosta kovempi.
1980-luvun puolivälin jälkeiseltä ajalta mieleen on jäänyt myös ihan tavallinen runkosarjapeli HIFK:ta vastaan. Se oli jotain sellaista mitä ei enää nykypäivänä näe. Aika on tietysti kullannut muistoa ja pikkupoika eli tapahtuman ehkä rajummin kuin iso poju nykyään, mutta kuitenkin, ei sellaisia pelejä enää pelata. Se oli oikeaa Ässät-HIFK-hokia. Vauhtia, meteliä, maalipaikkoja, taklauksia ja taisi siellä joku tappelukin olla. Jos oikein muistan niin homman kruunasi Kari Makkosen jatkoaikamaali, jolla Ässät voitti 5-4. Hieno peli.
Nousupeli keväältä 1990 JoKP:ia vastaan oli sekin tietty aika hurmoksellinen. Halli täynnä, kaikki täysillä Ässien takana, Jokke Heinäsen hat trick, 9-4-voitto ja Ässät taas siellä minne se kuuluukin.
Hieno oli myös karmean syksyn 2000 kauden 15.peli. Herran jestas, Ässät oikeasti voitti kiekkopelin. Se tuntui kaiken sen paskan keskellä vähän aikaa hemmetin hyvältä.
Riittäähän näitä ja negatiivisia hetkiä vähintään toinen mokoma lisää. Mutta kuitenkin, kyllä nämä hyvät hetket painuvat mielen syövereihin syvemmin. Lukuunottamatta tuota järkyttävää Oteverelin tapausta, mutta se nyt sinällään olikin jo jotain pajon jääkiekkoa suurempaa.