Ironian lapset

[Hippi Hiiri]

Kuunnellessani Samppa Linnan ja Jutin uutta kisabiisiä minua ei vituttanut. Kappale on 2010-luku pienoiskoossa; vitsillä on tehty täyttä paskaa, koska ei ole uskallusta yrittää tehdä edes tekijöille oikeasti merkityksellistä juttua. Tajusin, että olen viimeksi ollut tosissani Suomen voittaessa mm-kultaa 2011. Se oli vilpitön, merkittävä ja hieno hetki, johon ei liittynyt vääräleukaisia piilomerkityksiä. Sen jälkeen (toki jo ennenkin) asioita on tullut katsottua ironian silmälasien läpi.

Koti, uskonto ja isänmaa -tyyppisestä vakaumuksellisuudesta on turha haaveillakaan. Ydinperhe on menneisyyden malli, jumalaan ei usko kukaan ja valtion sädekehä on himmentynyt voimakkaasti. Ainoa sykähdyttävä ismi on individualismi, mutta ei sitäkään voi tosissaan ottaa.

Tuntuu siltä, että nykyään sitä ajelehtii vailla mitään suuria merkityksiä tai asioita, joiden puolesta taistella. Elämä on kyllä parasta milloinkaan, mutta mitäpä sillä tekisi? Ryppyotsaisesti ei voi ainakaan mitään yrittää.

Onko täällä muita, joille vilpitön suhtautuminen asioihin tuntuu ylivoimaiselta?

***

NY Times on kirjoittanut aiheeseen liittyen varsin hyvän tekstinpätkän.

Hesarimme kolumnisti on sitä mieltä, että ironia on jo passé.

 

[Vanhapuuma]

Jos tulee nyt myöntämään, että on ironinen, onko sitä enää ironinen? Kukaan ei uskalla tulla vastailemaan. Hyvä avaus kuitenkin, itsekin luin nuo tekstit tuossa jokunen aika sitten jo - ja kyllähän sieltä löysi paljon sellaista juttua, joihin myös itse on syyllistynyt.

Ironiasta on vaikea puhua, etenkin, jos kaveriporukassa kukaan ei tosiasiassa kykene puhumaan "normaalisti". En itse asiassa tunne kovin hyvin suurta osaa ystävistäni, ironia ja sarkasmi kun toimii erinomaisena suojaverhona, jotta ei tarvitse avata omaa elämäänsä koskaan liikaa. Se on toisaalta helppo puolustusmekanismi, mutta toisaalta - onhan se hauskaakin enkä koe sinänsä tarpeelliseksi välttää sarkastisia tai ironisia kommentteja (paitsi Jatkoajassa syystä tai toisesta olen päättänyt pitää itseni suurilta osin erossa tuosta paholaisen seuraamisesta).

Mielenkiintoinen pieni sivujuonne tässä nykyaikaisessa onko-se-nyt-z-sukupolven-vai-minkä-olikaan tavassa käsitellä asioita ironian kautta on se, että esimerkiksi kiinalaisille ironia ja sarkasmi edustaa hyvin halpaa huumoria, eikä se heidän mielestään ole lainkaan hauskaa ja päin vastoin osoittaa kunnioituksen puutetta ja älyllistä heikkoutta. Tämän olen kuullut useammalta taholta, eräältä kiinalaiselta kaverilta ja sitten parilta suomalaiselta, jotka ovat tutustuneet enemmänkin kiinalaiseen kulttuuriin. Aluksi ihmettelin kiinalaista kaveriani, koska hän harvemmin reagoi mitenkään sarkastisiin kommentteihini, ja ajattelin, että hän ei vain tajunnut niitä. Osin syy oli siinäkin, mutta asian tultua puheeksi kyse ei ollutkaan ainoastaan siitä, vaan hänen mielestään sarkastiset "läpät" eivät olleet vain hauskoja - ennemminkin julmia ja niistä puuttui kunnioitus toista kohtaan.

Tajusin, että olen viimeksi ollut tosissani Suomen voittaessa mm-kultaa 2011. Se oli vilpitön, merkittävä ja hieno hetki, johon ei liittynyt vääräleukaisia piilomerkityksiä. Sen jälkeen (toki jo ennenkin) asioita on tullut katsottua ironian silmälasien läpi.

Tähän piti muuten vielä kommentoida, että sama juttu, paitsi tuon lisäksi mukaan voidaan laskea 2009 ja 2012 keväät. Arvaatte varmaan miksi, minun ja muutaman muun traktorimiehen lisäksi. Jääkiekon seuraaminen on vähän vakavoittanut, vaikka olin erossa jääkiekosta seuraamisesta kun itse vielä pelailin ja jonkin aikaa sen jälkeen (eikä JYP kiinnostanut pätkääkään lähinnä oman pelailun takia - ja tietysti tuolloin vielä: go Diskos). Jonkun joukkueen "fanittaminen" tuntui todella typerältä puuhalta, ja tämä johtui juuri tästä jopa nihilistisestä asenteesta, lähinnä kaikkeen. Sarkasmi ja ironia tuntuvat olevan sidoksissa tosiaan siihen, että millään ei ole tai millekään ei löydy tarkoitusta, merkitystä tai päämäärää, ja siitä syystä nihilistinen asenne on hyvin tyypillinen tällaiselle ihmistyypille. Kuten minulle. Olen vakaasti edelleen sitä mieltä, että merkitystä tai tarkoitusta ei ole olemassa (mutta sellaisen voi toki luoda), joten aluksi tuon "tajutessani" tuli kiva pikku "plääääh"-fiilis. Kilpailua oli enää siitä, "ketä kiinnostaa vähiten".

Oho. Voiko tuota edellistä kutsua "avautumiseksi"? Kaippa. No parempi siis lopettaa. Ja ottaa seuraava olut.

Lopuksi olisi muuten kiva kuulla, kuinka ihmiset käsittävät sarkasmin ja ironian eron?

 

[Snakster]

Onko täällä muita, joille vilpitön suhtautuminen asioihin tuntuu ylivoimaiselta?

En nyt itsestäni tiedä, mutta kyllähän tuollainen ironian kautta oman selustan turvaaminen on nykyään lähestulkoon maan tapa. Tämä ilmenee esimerkiksi populaarimusiikissa ja sen sellaisessa, kun kukaan ei kehtaa vetää täysin vilpittömästi oikein mitään (esim. rakkauden tunnustuksia), vaan aina siihen pitää laittaa joku nokkela ironinen koukku, jolla pääsee näppärästi irti liiallisesta vilpittömyydestä.

 

[vilpertti]

Lopuksi olisi muuten kiva kuulla, kuinka ihmiset käsittävät sarkasmin ja ironian eron?

Ironia on sitä, että joku kirjoittaa sarkasmista eikä ymmärrä mitä se on.

Sarkasmi on sitä, että kirjoittaa tuon ylemmän lauseen tähän ketjuun.

 

[Evil]

Ajattelen usein todella ironisesti (tai sarkastisesti, kummin vain) asioista, mutta en viitsi tuoda sitä sen kummemmin esiin. Tunnen muutaman ihmisen, joista ei koskaan tiedä ovatko he tosissaan, useimmiten eivät, ja se on ihan vitun rasittavaa. Keskusteletpa mistä tahansa vaikka miten vilpittömällä mielellä, niin nämä vääräleukapetterit viimeistään virnistyksellään jättävät koko hommaan sellaisen epätietoisuuden jälkimaun.

Minä yritän pitää ironiset puheeni aika vähissä niin, että kun ilmeillä tai eleillä korostan jonkun asian olevan sitä, niin epäselvyyksiä ei jää. Siis tuttavien porukassa; tuntemattomille voin olla hyvinkin salasarkastinen enkä paljon piittaa välittyykö se vai ei.

Kulttuurissa, myös populaari-, on tosiaan helppo piiloutua ironian ja sarkasmin kaapuun siltä varalta, jos homma ei menekään läpi. "Se oli vain sarkastinen heitto!" Paljon enemmän vaatii olla alaston ja paljas, emotionaalisesti. Suuri sankarini Ismo Alanko osaa molemmat tyylit ja tasapainottelee niillä hienosti. Moni muu putoaa kuoppaan.

Ironiaan on helppo turvata myös jokapäiväisessä elämässä, koska kirkasotsaiset aatteet taitavat olla islaminuskoa lukuunottamatta kuolleet jo. Ei nuorisoa, eikä edes meitä keski-ikäisiä kiinnosta mitkään -ismit, hedonismia lukuunottamatta. Ei kukaan enää nouse barrikadeille minkään puolesta, ehkä kylttiä voi heiluttaa eduskuntatalon edessä tunnin-pari, mutta viimeistään viideltä pitää lopettaa kun on käytävä ruokakaupassa ja noudettava Urpo-Orvokki tarhasta.

 

[Vanhapuuma]

Ironia on sitä, että joku kirjoittaa sarkasmista eikä ymmärrä mitä se on.

Sarkasmi on sitä, että kirjoittaa tuon ylemmän lauseen tähän ketjuun.

Oletko joku ystävistäni?

 

[finnjewel]

Minä ainakin pidän huumorista, jolle mikään ei ole pyhää.

Toiminta ja teot, ei puhe eivätkä sanat, määrittelevät sen kuinka tosissaan tai vakavasti otettava joku ihminen on.

Kyynisyys on realismia. Hipsterit ovat naurettavia.

 

[Vanhapuuma]

Minä ainakin pidän huumorista, jolle mikään ei ole pyhää.

Toiminta ja teot, ei puhe eivätkä sanat, määrittelevät sen kuinka tosissaan tai vakavasti otettava joku ihminen on.

Kyynisyys on realismia. Hipsterit ovat naurettavia.

Vihdoinkin hipsteri tuli kertomaan mielipiteensä!! Hyvä!

Huumorille minkään ei tulekaan olla pyhää. Huumorin ominaislaatuisuus minustakin löytyy nimenomaan siitä, että sitä ei voi koskaan pitää ennalta-arvattavissa. Musta huumori on mustaa. YouTubeen.

 

[Evil]

Hipsterit ovat naurettavia.

Joku voisi joutessaan määritellä tämän hipsterin. Mulle tulee ekana mieleen sellainen 50-luvun ajan hermoilla oleva jazzmuusikko.

 

[Hippi Hiiri]

Vanhapuumalla ja Evilillä oli hyvin samankaltaisia ajatuksia aiheeseen liittyen kuin minulla. Minusta nykyajan ongelmana on ihan oikeasti se, ettei enää ole mitään yhteisiä merkityksiä, joiden takana seistä. Kun oman tai kansakunnan olemassaolon puolesta ei tarvitse suuremmin tapella, alkaa jonkin muun tarkoituksen etsiminen. Ilmeisen monet tulevat samaan tulokseen kuin Vanhapuuma; tarkoitusta ei ole.

Lisäksi monet asiat tuntuvat sellaisilta, joihin omalla toiminnalla ei ole juuri vaikutusta, joten voi saman tien jättää tekemättä. On todella mielenkiintoista seurata, minne nykynuorten sukupolvi johdattaa Suomen (ja länsimaailman). Nykyisellä asenteella ei minnekään. Minulla ei ole ainakaan munaa mennä kertomaan muille, miten täällä pitää elää.

No, tuntuu vieläkin löytyvän nuorisopoliitikkoja, jotka ovat vakuuttuneita oman totuutensa oikeudesta, joten kai tässä jonnekin suuntaan liikutaan. Tosin jos Väyrynen käy ehdolle, kaikki äänestävät häntä ihan läpällä, ja politiikka kuolee vähän lisää.

***

Hipsterit ovat ihan söpöjä.

 

[Evil]

Tosin jos Väyrynen käy ehdolle, kaikki äänestävät häntä ihan läpällä

Kaikki paitsi minä, joka äänestän Patea ihan vakavissani. Pressanvaaleissakin äänestin. Pate oli oikeasti kokenein ja pätevin siihen duuniin jota haki.

Tuossa tuli se yksi ironian muoto taas esille: ironia siellä missä sitä ei ole. Tämähän toki johtuu ihan lähtöasetuksista. Jos joku ei voisi kuvitellakaan äänestävänsä Patea, niin silloinhan hän ajattelee Patea äänestävien olevan ironiamielellä liikkeellä. Niinhän hänkin olisi, ei hän voisi OIKEASTI äänestää Patea. Mutta entäs jos joku voi?

 

[Hippi Hiiri]

Väyrysmukeja myytiin yli 12 000 kappaletta, eikä kukaan ole voinut ostaa niitä tosissaan. Väyrynen myös lähti vaaleihin niin naurettavan totuudesta irtautuneella asenteella, että se upposi elämäntapahassuttelijoihin kuin isä äitiin. Jos joku sai viime vaaleissa hupiääniä, se oli Väykkä. Homollehan ei hupiääniä anneta.

Joku tekee tosissaan samaa, mitä muut leikillään. Yleensä näissä tilanteissa pilkataan sitä tosissaan tekevää, mikä on aika surullista.

Linkki MTV3:n uutiseen

 

[ufon_kaakao]

Ironiaakin voi käyttää positiivisesti tai negatiivisesti. Ironia on ihan tervettä silloin kun se on sellaista hyväntahtoista huumorin nimissä. Sellainen epämääräinen sarkastinen vittuilu on halpamaista. Niinkuin todettu ironian takaa on myös helppo huudella ilman vastuuta ja pahimmillaan ottaa kreditit jälkeen päin sanomisista, jotka olisi voinut tulkita miten vaan.

Hipsteri on epäaito ihminen joka yrittää olla hip ja erottua massasta. On muunmuassa NHL-hipstereitä, jotka pätevät NHL-tietoudellaan erottuakseen lätkätuulipuvuista.

Ja elämän tarkoitus on nauttia elämästä. Jos se ei riitä niin ainahan voi keksiä jonkun tarkoituksen ja vaikka räjäyttää ihmisiä sen nimissä. < Tuossa oli esimerkki turhasta ikävästä sarkasmista.

 

[Vanhapuuma]

Minusta nykyajan ongelmana on ihan oikeasti se, ettei enää ole mitään yhteisiä merkityksiä, joiden takana seistä.

Ennen kuin menen nukkumaan, pakko todeta lyhyesti. Minusta tuo ei sinänsä ole ongelma, vaikkakin se voi joillekin olla turhauttavaa. Minusta se on lopulta hyvin vapauttava ajatus, sillä myös nihilismissä on positiivinen kääntöpuoli: jos elämällä ei ole merkitystä, silloin ei ole mitään pakottavaa vastuuta tai velvollisuuttakaan. Tämän joku voisi käsittää siten, että "mikset tapa itteäs samantein", mutta itse katson sitä ennemminkin niin, että jos minulla ei ole vastuuta tai velvollisuutta mitään "ylempää" kohtaan, voin hyvin huoletta elää elämäni kuten haluan. (Ja sitten tähän voi liittää sellaisia elämänkatsomuksellisia kantoja lisää, että haluan luonnollisesti elää suhteellisen sovinnaista elämää, jotta siitä tulisi mukavampi.)

Toisin sanoen, merkityksen poissaolo ei ole tehnyt elämästäni "vähemmän merkityksellistä", sillä voinhan luoda toki itse sille merkityksen, josta syystä haluan elää. Ja samalla naureskella muiden tuskille siitä, kuinka eivät ole löytäneet elämän tarkoitusta ja pyhittävät elämänsä sen etsimiselle.

 

[Ted Raikas]

Itse olen tosikko.

 

[Evil]

Itse olen tosikko.

Ihan itse? Ettet äitiä pyydä auttamaan?

Sori. Pakko oli.

 

[mjr]

En ole tiettyjen asioiden suhteen mitenkään ironinen ja jotkin asiat otan täysin vakavasti. Varmastikin monia yhteiskunnan keskeisiä rakenteita leimaa nykyään tiety sisällöttömyys, mutta en usko, että voisi olla olemassa jotakin "oikeata" suhtautumista maailmaan ja kokemukseen: vakavuus ja ironiattomuus ovat yhtä legitiimejä lähestymistapoja kuin täydellinen relativismi ja täydellinen irtautuminen kaikista itseisarvoista (sikäli kuin tätä jälkimmäistä nyt kovin aidosti ihmisten piirissä nykyäänkään esiintyy).

 

[Cemetery Gates]

Lopuksi olisi muuten kiva kuulla, kuinka ihmiset käsittävät sarkasmin ja ironian eron?

Ironia on sitä, että joku kirjoittaa sarkasmista eikä ymmärrä mitä se on.

Sarkasmi on sitä, että kirjoittaa tuon ylemmän lauseen tähän ketjuun.

Aamen.

Voisi olla enemmänkin sanottavaa - tai ainakin kirjoitettavaa - tästä aiheesta, mutta suattaapi olla parempi jättää mölyt mahaan. Sen sijaan totean vain rakkauden kohteestani sarkasmista, että se on todellinen taitolaji, jossa ei koskaan tule valmiiksi. Ikuista opettelua. Mutta se opiskelu vasta mukavaa onkin.

 

[H.Incandenza]

Luin tuossa Tommi Melenderin esseitä ja eräässä David Foster Wallacea käsittelevässä esseessä pohdittiin mielestäni hyvin nykyajalle tyypillistä ironian käyttöä. Olen itse aika pitkälle samaa mieltä Melenderin kanssa. Esseessä siteerataan DFW:n kirjoittamaa seuraavasti: "Ironia on hyödyllinen tylkalu illuusioiden rikkomiseen, mutta nykypäivän maailmassa suurin osa illuusioista on jo rikottu, vieläpä moneen kertaan (...) Tuntuu kuin emme pystyisi enää muuhun kuin osoittamaan kerta toisensa jälkeen, kuinka naurettavaa kaikki on. Postmodernista ironisuudesta ja kyynisyydestä on tullut itsetarkoituksellista, tapa paistatella omassa fiksuuddessa ja nokkeluudessaan.".

Melender kirjoittaa itse, että "yliopistoväen ja kulttuuriväen keskuudessa vallitsee dogmaattinen oikeaoppisuus, jonka leimallisin piirre on pakkomielteinen tarve vahtia kielenkäytön pieniä vivahteita, kaivaa niistä jotain vaarallista, epäilyttävää tai paheksuttavaa. Älymystö on vieraantunut kaikesta siitä mikä tekee elämästä merkityksellistä ja tärkeää: tunteista, vakaumuksista, motiiveista.".

Mielestäni yllä olevat kuvaukset osuvat hyvin maaliinsa. Etenkin parin viime vuoden kielenkäytön vahtiminen ja asioiden sijasta lillukan varsiin takertuminen on ollut alati nähtävissä Hesarin ja iltapäivälehtien ja poliitikkojen puheenvuoroissa. Onpa kehitetty uusorwellilainen termikin: "vihapuhe".

Ironia on suojakuori, joka suojaa käyttäjäänsä noloudelta ja "epäcooliudelta". Kun ei voida olla varmoja siitä mitä muut ovat asioista mieltä, tulee ne kätkeä ironian kaapuun, ettei vain kukaan pääsisi pilkkaamaan ja osoittelemaan. Herran jestas jos joku erehtyisi kuvittelemaan, että tässä ollaan tosissaan jostakin jotain mieltä ja halutaan vielä puolustaa tätä mielipidettä. Ironia kulkee käsikädessä nihilismin kanssa. Sillä erotuksella, että ironian kaapuun pukeutuvalla henkilöllä voi kuitenkin olla jotain arvoja, jotka hän kokee puolustamisen arvoiseksi, mutta ei kuitenkaan uskalla puhua niiden puolesta nolouden ja pilkan pelossa.

 

[Kommentaattori]

Väyrysmukeja myytiin yli 12 000 kappaletta, eikä kukaan ole voinut ostaa niitä tosissaan. Väyrynen myös lähti vaaleihin niin naurettavan totuudesta irtautuneella asenteella, että se upposi elämäntapahassuttelijoihin kuin isä äitiin. Jos joku sai viime vaaleissa hupiääniä, se oli Väykkä. Homollehan ei hupiääniä anneta.

Mitä sitten? Eikös tuo homma ole nykyään pelkkää patsastelua ja Väykkä olisi ihan hyvin mahtunut siihen. Itse asiassa olisi ollut oikein Suomelle, että tällä paikalla patsastelisi juurikin Väykkä? Nyt pressana Jäykkä ja vaihtoehtona oli homo.

T: Liikkuva äänestäjä ja mukin omistaja.