Ah, Intia.
Asustelin Bangaloressa kolmisen kuukautta vuonna 2009 ja suoritin siellä sairaanhoitajaopintoja.
Ekan kuukauden tein maaseudulla terveyskasvatusta. Toisen kuukauden olin paikallisessa mielisairaalassa sekä samalla tontilla sijainneessa kehitysvammaisten työtoiminnassa. Olin myös hallinnossa jonkun aikaa. Viimeisen kuukauden olin katulapsityössä.
Tarinoita kyllä riittää tuosta reissusta. Tutustuin Bhutanilaiseen sh-opiskelijaan, joka halusi viedä meidät tapaamaan sukulaistaan, joka oli eräässä hinduluostarissa ylempänä pappina. Lähdettiin yöbussilla liikenteeseen. Bussit olivat aika täynnä ja meidän muutaman hengen poppoo ei päässyt aivan vierekkäin. Meidän porukan yhden naisen vieressä ollut heppu yritti tehdä lähempää tuttavuutta, mutta mimmi veti tyyppiä vähän lujempaa kyynärpäällä kylkeen, niin tämä rauhottui.
Bussista jäätiin aivan pilkkopimeään kylään joskus aamuyöstä. Siitä meidät tultiin hakeen Jeepillä ja ajeltiin hiljalleen auringon noustessa majapaikkaan. Meidän majoitus oli muistaakseni Tiibetiläisten pakolaisleirin alueella ja emme olisi saaneet siellä olla. Noh, olimme kuitenkin ja kävimme aamiaistakin vetämään siellä alueella.
Kun pastori saapui meitä hakemaan luostari ja temppelikierrokselle, niin yksi kohde on jäänyt mieleen pysyvästi. Lähestymme Jeepillä erästä isoa luostaria ja jo pitkän maasta päästä kuulin erikoista surinaa, joka vain voimistui kun lähestymme luostaria. Kun pääsimme luostarin eteen niin syy selvisi. Luostarin katon rajassa oli vieri vieressä ampiaispesiä ja niitä oli kymmenittäin, voidaan jopa kaikkiaan puhua sadoista. Ja se surina peitti alleen käytännössä muut äänet.
Menimme luostariin sisään ja ampiaiset selkeästi eivät välittäneet munkeista. He asuivat siellä sulassa sovussa keskenään. Ampiaisia oli paljon luostarin sisätiloissakin, mutta eivät ne meistä välittäneet. Saimme nähdä paikkoja, joihin turistit eivät pääse.
Muistan kun mielisairaalassa menin suljetulle osastolle, jossa miehet ja naiset olivat muuten samalla osastolla. Olin koko alueen ainoa valkoihoinen henkilö ja kun kuljin valkoiset hoitsun vaatteet päällä, niin mua luultiin lääkäriksi. Paikallisilla hoitsulla oli muun väriset työvaatteet ja lääkäreillä valkoiset. Noh, kuitenkin suljetulla oli yksi valkoihoinen nainen ja en koskaan unohda sitä katsetta kun hän näki minut, toisen valkoihoisen henkilön. Se toivon herääminen oli aika sydäntäsärkevää. Nainen käytänössä rukoili apua, mutta hänen sairautensa myös tuli kommunikaation myötä esiin.
Kävin sairaalan alueella myös tutustumassa Ayerveda-keskukseen (luonnonlääketiede) sekä yksikköön, jossa hoidetaan edellisen elämän aiheuttamia vammoja, jotka vaikuttavat nykyhetken terveydentilaan.
Mutta joo, näitä tarinoita riittää. Tässä nyt jotain.
/img-s3.ilcdn.fi/736b732b405ff697a170562e93329c7b38f402d0b95487fd7e7b3db391c721e5.jpg)
