Ehkä kysymys on broidinsa tuoman lisäboostin myös siitä, että Westerlund kaikesta analyyttisyydestaan huolimatta oli niin "puolustus ensin" -koulukunnan koutseja, että se osaltaan kahlitsi Ilarin luovuutta hyökkäyspäässä.
Tällaisena kotitarvefilosofina ja sohvapsykologina tulee joskus harjoitettua ajattelua. Ei kovinkaan usein, mutta siis joskus.
Nythän kuumana perunana sohvan perukoilla on askarruttanut paitsi uusi maapallon kokoinen timantti niin myös se, mitä ihmettä Ilarille on tapahtunut. Oikeastaan sehän kyllä tiedetään mitä on tapahtunut, mutta miksi. Ilarihan on siis saanut peli-ilon takaisin, varmaan on hyvin harjoitellutkin ja tästä sitten päästään siihen, että putki kulkee ja luovuus saa tilaa kukkia. Eli juuri niin kuin pitääkin.
Pikkubroidi on varmaankin osasyyllinen, mutta voisiko suurin syy kuitenkin löytyä Ilarin kypärän alta. Palataan sen verran taaksepäin, että mietitään Ilarin lähtökohtia viime kauteen. Oli todella kiva palata kotiin ja plaa plaa plaa..., mutta mitähän siellä pääkopan uumenissa lopultakin ajateltiin.
Takana mestaruus Suomessa ja aivan huikeassa roolissa. Silloin varmasti oli todella nautinto pelata ja kaikki meni viimeisen päälle nappiin, ei olisi paremmin voinut mennä. Sitten kokeilemaan P-Amerikkaan ja sielläkin menni ihan hyvin, mutta päätavoite jäi saavuttamatta.
Kun Ilari sitten tässä tilanteessa palaa takaisin sm-liigaan niin vaikka kuinka itseään psyykkaisi niin mielipuoli väittää, että nyt otetaan askel taaksepäin ja palataan johonkin, jossa kaikki on jo saavutettu. Jotenkin näin kotipsykologina ajattelisin, että noiden ajatusten on pakko häilyä jossakin taustalla ja jos näin on niin aika helposti peli menee väkinäiseksi ja muuttuu työksi. Voisiko siis olla niinkin, että Ilari on nyt sulatellut tapahtumat ja saanut ne järjestykseen ja sitä kautta sitten huomannut, että pelaaminenhan on sittenkin ihan kivaa.
Sigmund Freud