Ihmiselämän näennäinen vaikeus

[K. Pahero]

Miksi minä vietän suurimman osan ajastani tehden asioita, joista en nauti? Mitkä vuodet ovat ihmiselämässä parhaita? Jos ne ovat nuoruusvuosia, murehdinko niitä vanhana menetettyinä. Kuinka paljon nyt kannattaa tehdä sen eteen, että joskus tulevaisuudessa asiani olisivat paremmin tai edes hyvin?

Voisin tyytyä rakastelemaan vain yhtä naista koko elämäni aikana, ja olisin vielä ylpeä siitä. Voiko nainen olla tietämättään kaunis?

Miksi sukupuolten välisiä eroja halutaan vain kaventaa ja kaventaa? Joskus tässä maailmassa vielä miehet meikkaa ja harkitsee pukeutumistaan päivittäin.

Jos minä puhun nyt, saako joku puhua minun päälle. Onko minulla sen jälkeen oikeus loukata häntä?

Tulevatko yksinäiset ihmiset aina hulluiksi?

 

[wilco]

Tulevatko yksinäiset ihmiset aina hulluiksi?

Lukiessani ketjun avausviestin voisin hyvinkin väittää, että kyllä. Tosin ilman mitään tarkempaa tietoa.

Että silleen...

 

[jpet]

Samoja asioita olen itsekin pohdiskellut. Välillä tuntuu jopa siltä, että kadehdin eläkkeelle siirtyviä työtovereitani, kun työ välillä ahdistaa ja toisinaan arki taas tuntuu siltä, että olisi parempi jättää perhe ja muuttaa maasta. Kaikesta menestyksestä ja vauraudesta huolimatta elämä on aika pitkälti sitä samaa arkista raatamista päivästä ja vuodesta toiseen. Siddhartha Gautama kiteytti sen melko hyvin:" elämä on kärsimystä, joka taas aiheutuu jatkuvasta elämänjanosta".

Uskon, että monet muutkin pitävät parhaimpina elinvuosinaan leikki-ikää, jolloin elämä oli vielä huoletonta ja hauskaa. Samalla perusteella arvostetaan myös aikuisuuden ensimmäisiä vuosia. Elämäniloa tuovat myös ne vuodet, kun omat lapset ovat vielä aivan pieniä. Sanotaanhan myös, että keskituloiset ihmiset ovat kaikkein onnellisimpia, kun he voivat silloin tällöin hankkia rahoillaan tavaroita ja palveluita, kun taas rikkaimmat, joille tämä on aina mahdollista, eivät samalla tavalla enää nauti siitä. Keski-ajan ihmiset, vastoin yleistä käsitystä, tuntuivat pitävän lähes aina hauskaa. Ihmiset alkoivat vakavoitua vasta uskonpuhdistuksen jälkeen, ja lopullinen romahdus tapahtui vasta teollistumisen aikana.

 

[HIFK]

Haaveethan ovat niitä, jotka kannattelevat ihmistä pitkän päälle ja olen sen itsekin huomannut. Minulta puuttuu paljon, mutta en malta olla odottamatta sitä, kun haaveeni toteutuvat.

Joskus sitä kyllä haaveilee, että voisi olla vielä leikki-ikäinen, koska se aika oli huolentonta, ei niin-kiireistä ja vastuuta ei juurikaan ollut. Täytin muutama kuukausi sitten 18, joten aikuisuus kyllä pelottaa hieman, kun alkaa olla oikein kunnolla vastuussa itsestää, varsinkin sitten kun aloitan itsenäisen elämän.

Tulevatko kaikki yksinäiset ihmiset hulluiksi? Se riippuu aika paljon ihmisestä. Toiset ihmiset, kuten minä, haluavat asua jonkun ihmisen kanssa. Toiset ovat sitten oman itsenäisen tien kulkijoita, jotka eivät halua muita ihmisiä vierelleen. Totuushan on kuitenkin se, että jokainen meistä tarvitsee rakkautta ja lämpöä osakseen. Sekin pelottaa, että kun minulla ei vielä ole ketään tyttökaveria ja muutan omaan asuntoon, niin miten pärjään siellä yksin, nk. henkisesti. Kavereita ja sukulaisia siellä käy, mutta se ei ole sama asia.

Sekin vaikuttaa paljon, miten suhtaudut eri asioihin, tässä tapauksessa yksinäisyyteen. Se voi olla vaikeaa, mutta on ainoa vaihtoehto mahd. hyvälle elämälle.

Raha-asiat: Mitä enemmän rahaa, sitä parempi elämä? Ei ihan näin mutta jotenkin sinnepäin. Rahallahan saa monipuolisuutta, mitä jokainen ihminen tarvitsisi. Rahan määrä vaikuttaa paljon myös elämisen laatuun, vaikka köyhät (saako näin edes sanoa) ihmiset voivat olla erittäin iloisia ja myönteisiä ihmisiä. Tosin rikkainkin ihminen voi päätyä vaikka itsemurhaan. Raha ei siis ole se ratkaiseva tekijä. Itselleni on raha todella tärkeä asia, mutta tärkeimpiä ovat ne ihmiset ympärilläni. Olen joskus sanonut, että rahasta ei ole paljoa hyötyä jos ei ole ketään kenen kanssa siitä iloita. Rahalla saa paljon kaikennäköistä, mutta ei ostettua toista ihmistä.

Olisi siis hyvä, jos elämässä olisi useampia hyviä asioita. Elämäähän ei periaatteessa saisi rakentaa vain yhden asian varaan, koska jos se asia häviää, elämä sortuu kuin korttitalo.

Ketjun avaajalle: Yksinkertainen ratkaisu, joka kuullostaa todella typerältä: Älä tee sellaisia asioita, joista et pidä, koska silloin vain hankaloitat tilannetta ja elämääsi. Selvitä itsellesi, mistä asioista pidät ja mistä et. Itse pyrin joka päivä tekemään jotain uutta, kannattaa kokeilla, jos ei tarkkaan tiedä, mistä pitää.

Osa meni vähän off-topiciksi, mutta jos joku jaksoi lukea loppuun asti, niin hatunnosto sille.

 

[Hemingway]

Miksi minä vietän suurimman osan ajastani tehden asioita, joista en nauti?

Siksi että pelkäät muita, itseäsi ja elämän rajallisuutta. Niin minäkin. Rakennan elämääni valmiiksi sen sijaan että pyrkisin elämään niin kuin tahdon. Kuvittelen, että saavuttamalla jotain elämästä tulee valmis ja onnellinen. Kuvittelen, että sitoutumalla tiettyihin sosiaalisiin normeihin olen tärkeämpi ja parempi ihminen, vaikka nuo normit enimmäkseen kahlitsisivat minua.

Monet itsemurhaajat kuulemma elävät seesteiset viimeiset päivät. Kun päätös on tehty, koittaa vapaus. Mitenköhän tuon vapauden saavuttaisi ilman itsemurhaa?

 

[Hemingway]

Raha-asiat: Mitä enemmän rahaa, sitä parempi elämä? Ei ihan näin mutta jotenkin sinnepäin. Rahallahan saa monipuolisuutta, mitä jokainen ihminen tarvitsisi. Rahan määrä vaikuttaa paljon myös elämisen laatuun,

Tilanne ei ole noin yksinkertainen, koska ulkoiset ärsykkeet eivät takaa sisäistä mielekkyyttä ja vireyttä. Vaikka olisi rahaa tehdä mitä lystää, niin silti sisin voi olla tyhjä. Oleellinen kysymys on siis se, että miten ulkoiset mahdollisuudet saadaan muutettua sisäiseksi mielekkyydeksi ja vireydeksi.

Lisäksi ärsykkeisiin turtuu. Mitä enemmän saa, sitä enemmän tarvitsee. Lopulta mikään ei enää tunnu miltään. Yläasteaikoina koko sielu vapisi kun sai pidellä tyttöä kädestä. Nyt ei liiemmin enää innosta edes kaksi hemaisevaa naista samassa sängyssä.

 

[Ted Raikas]

Mitenköhän tuon vapauden saavuttaisi ilman itsemurhaa?

Elää päivän kerrallaan, ikään kuin juuri tämä päivä olisi se viimeisesi.

 

[Hemingway]

Elää päivän kerrallaan, ikään kuin juuri tämä päivä olisi se viimeisesi.

Olen tuotakin asennetta yrittänyt, mutta henkistä hyvinvointia ei voi järkeillä. Se tulee jos on tullakseen eikä kukaan kai tiedä varmaa vastausta sen saavuttamiseen. Onnen voi tajuta jälkeenpäin (esimerkiksi turha avioero tai vakava sairastuminen), mutta miten sen oppisi kokemaan joka hetki?

 

[Ted Raikas]

Olen tuotakin asennetta yrittänyt, mutta henkistä hyvinvointia ei voi järkeillä.

Se on totta ja olen itsekin yrittänyt tuota elämäntapaa ja yritän toki edelleen. Joskus se onnistuu, joskus ei. Toisaalta asioiden jatkuva siirtäminenkään ei tässä meidän tuntemassa maailmassamme ole aina hyvästä. Tuollaisella päivä kerrallaan tavalla helposti voi ajautua täysin sosiaalipummiksi, koska tuo elämäntapa on hyvin usein sidoksissa hedonistiseen huvitteluun, missä otetaan se kaikki nautinto siitä hetkestä mitä saadaan, mieluiten mahd. pienellä vaivalla. Sopivina annoksina ja aika ajoin se on hyväkin jos heittäytyy täysin hetken viemäksi, mutta voi viedä liikaa mukanaan ja huomaa, ettei edisty ja saavuta sitten yhtikäs mitään. Siihenkään ei ole mukavaa herätä sellaiseen todellisuuteen jossain vaiheessa.

 

[Ramchester]

Elää päivän kerrallaan, ikään kuin juuri tämä päivä olisi se viimeisesi.

Tuo on nyt ihan täyttä paskaa. Ihminen ei voi elää niin kuin juuri tämä päivä olisi se viimeinen, ellei sitten tiedä sen olevan se viimeinen tai sitten elä jossain vitun askeesissa, jolloin jokainen päivä on puutarhanhoitoa.

 

[avatar]

Itselläni on elämä kai ollut melko vaikeaa jossain vaiheessa. Ei kai tämä nyt mikään itkuvirsiketju ole, mutta kait jonkin sortin vastaava kuitenkin?

Yksi lyhyt stoori:

Lukion alkaessa himassa alkoi sota, joka päättyi abivuonna vanhempien eroon ja itse muutin pois myytävän omakotitalon alta asumaan 6 vuotta vanhemman veljeni kanssa yhteiseen kerrostalokommuuniin. En silloin ajatellut asiaa niin paljoa, mutta nyt toki tiedän, että muutto veljen kanssa yhteiseen asuntoon on suurin virhe, mitä olen tähänastisessa elämässäni tehnyt. Sitä nyt on puitu psykotädin kanssa viimeiset 1,5 vuotta.

Veljellä oli jo silloin selkeä alkoholiongelma ja mikä onkaan hienompaa, kuin ottaa uusi isähahmo omasta isoveljestä, joka käyttää alkoholi ylettömästi ja elää muutenkin hyvin holtitonta elämää, vaikka päällisin puolin maksoikin laskunsa etc. Omien vanhempien jäädessä pois selkeästi taka-alalle omassa elämässä veli oli se, mistä katsottiin mallia. Toki joku voisi sanoa, että juuri 18-vuotias on jo aikuinen ja tekee itse omat valintansa, mutta en itse ainakaan silloin tehnyt, vaan veli oli tärkein ihminen maailmassa ja hänen neuvojaan kuunneltiin ja otettiin opiksi.

Kävin lukion pois ihan kohtuullisilla arvosanoilla. KA nyt ei ollut kuin jotain 7,5 päästötokarissa ja yksi E ja neljä C:tä olivat kirjoitusten arvosanat. Kävin intin ja aloin opiskella yliopistolla. Asuin edelleen veljeni kanssa yhteisessä kommuunissa, koska a) se oli erittäin käytännöllistä ja b) veli oli muodostunut selkeästi lähimmäksi ja myöskin läheisimmäksi perheenjäseneksi ja c) en seurustellut, että olisi minkään naisen perässä mihinkään muuttaa.

Veljellä oli omat täysin lailliset bisneksensä vaikka hengasikin paljon paikallisten rikollisten ja pikkunilkkien sun muiden mopopoikien kanssa ja veteli viunaa klubilla etc. Bisnekset luisti, kun rahat bisneksen pyörittämiseen oli saatu äidiltä. Äiti maksoi. Olihan äidillä rahaa (vielä silloin). Faija nyt oli rutiköyhä levyseppähitsari ja veti itsekin keittoa ihan tyylillä vaikka työnsä hoitikin. Myöhemmin faija jäi sitten eläkeputkeen, jossa on vieläkin.

En nähnyt tekniikan opiskelua mielekkääksi parin vuoden pyristelyn jälkeen vaan lopetin opinnot varsinkin kun olin välillä viettänyt aikaa enemmänkin työn parissa veljen osittain omistamassa yrityksessä ja miltei samoihin aikoihin veli sitten möikin yllättäen omat osuutensa puljusta stressin otettuaan ylivallan ja mihin muuhunkaan sitä sitten suuret summat rahaa saatuaan tarttuisi kuin pulloon. No menihän siinä sitten vähän muutakin kuin viinaa ja lopulta niin, että muutaman vuoden maksettu asuntokin alta ja homma romahti täysin käsiin. Pyrin siinä sitten auttamaan sen minkä pystyin, koska olihan kyse kuitenkin omasta veljestä ja varsinkin kun kyse oli ehkä senastisen elämän tärkeimmästä hahmosta.

Jokainen, joka tietää piirejä, joissa liikkuu tavaraa jos jonkinlaista, tietää myöskin, että liikkuu ihmistyyppiä jos jonkinlaista. Sain veljen asioita järjestellessä myöskin kunnian tuntea muutaman ihan kunnon sosiopaatin, joilta sateli kommenttia ja uhkausta vaikka mistä ja millä. Silloin se ei juurikaan tuntunut missään. Olinhan vuosia pyörinyt veljen seurassa piireissä, joissa tapahtui yhtä jos toista ja välillä istuttiin Mikkelissä ja milloin Riihimäellä. Kuitenkin sitten kun olin itse muuttanut toisaalle ja asuin soluasunnossa ja olin aloittanut opinnon AMK:ssa tarkoitusena valmistua laskentatoimen tradenomiksi, noin puolen vuoden opiskelun jälkeen iski niinsanottu postraumaattinen stressireaktio joka oli ilmeisesti monien koettujen asioiden summa ja siitä seurasi depressio joka ilmeni alkuun sillä tavoin, etten liikkunut kolmeen viikkoon kämpästäni mihinkään muualle kuin lähimpään kauppaan, mistä hankin jonkin sortin pöperöä pöytään. Muuten lähinnä tuijottelin vain seiniä ja kelasin vanhoja asioita.

Joku hetki vain päässäni tajusin, että ehkä kannattaisi hankkiutua lekurille. Menin lekurille kouluterveydenhuoltoon ja he antoivat ruhtinaallisesti ajan mielenterveystoimistolle joka oli jopa kolmen viikon kuluttua (kiitos suurien määrärahojen terveydenhuollolle). Siitä sitten alkoi parantumisprosessi, joka on nyt kestänyt 1,5 vuotta ja olen vuoden päivät opiskellut täysipainoisesti ja reilun vuoden kuluttua olisi tarkoitus väsätä lopputyö valmiiksi. Elämä alkaa pikkuhiljaa hymyillä. Ehkä suurin asia mitä olen omasta mielestäni nyt saanut aikaiseksi on se, että kolme kuukautta sitten lopetin tupakoinnin.

edit: No tulihan tämä nyt sitten kait vähän väärään ketjuun kuitenkin, vaikken kyllä tiedä onko varsinaisesti ketjua, mihin tämä nyt kuuluisi. Mutta voi tämän ajatella niinkin, että päällisin puolin elämäni saattaa näyttää ja on varmasti näyttänyt hyvin normaalilta, mutta sitä se ei kuitenkaan ole ollut. Että sinänsä näennäistä. No oli miten oli.

 

[Solomon]

Olen tuotakin asennetta yrittänyt, mutta henkistä hyvinvointia ei voi järkeillä. Se tulee jos on tullakseen eikä kukaan kai tiedä varmaa vastausta sen saavuttamiseen. Onnen voi tajuta jälkeenpäin (esimerkiksi turha avioero tai vakava sairastuminen), mutta miten sen oppisi kokemaan joka hetki?

Ärsykehimosta aiheutuvaa turtumusta ja epätoivoa voi yrittää tasoitella ei-järkeilemällä, esim. joogan tai zen-meditaation avulla. Jos taas haluaa tapella viimeiseen asti, voi laittaa kovan kovaa vastaan ja vaikka katkaista toisen kätensä.

Ääriesimerkkejä kyllä, mutta järkeilemällä ei tosiaan pääse puusta pitkälle. Positiiviselle asenteelle on maailmassa aina sijaa - sen sijaan kehotus "ole positiivinen" on niin masentuneelle kuin kelle tahansa melkein yhtä typerryttävä kuin lainatun herättämä mielikuva, jossa ihminen kieltään purren yrittää päättää olevansa onnellinen.

 

[Jeda]

Ihanaa!

Veini on palannut! Nimi on uusi mutta sisältö on ennallaan.

 

[scholl]

Otsikko on hyvä.

Mitä paremmin ihmisen perustarpeet kuten taloudellinen turvallisuus tulee tyydytettyä, hakee hän sitä elämäntyötään. En usko, että tänne on tultu vain oleilemaan, vaan ihmisaivot on ohjelmoitu niin, että tarkoitus on jättää jälki ihmiskuntaan ja viedä tätä maailmaa eteenpäin. En tarkoita, että siinä täytyy tulla kuuluisaksi, vaan tehdä jotain, joka on omasta mielestään merkittävää.

Mitä enemmän saa, sitä enemmän tarvitsee. Lopulta mikään ei enää tunnu miltään.

Tuo on totta. Ainakin itsellä on sellainen tilanne, että on tullut jo 80-luvulla koettua moni asia, mitä ihmiset nykyään havittelevat. Sitä ei tavallaan sitten saa mistään sillä tavalla kiksejä. Shoppaileminen voi olla kivaa ja onkin mukava harrastus, mutta uusi auto tai vaate innostaa vain päivän tai kaksi. Matkustaminen ei oikeastaan tunnu miltään. Paikassa voi olla vaikka kuinka mahtavaa, mutta sitä on tehty satoja kertoja ja monta kertaa varmasti vielä hienommassa paikassa, joten sekin on vain normaaliarkea.

Jokainen ihminen kaipaa tavoitteita ja haasteita. Mitä enemmän joutuu toimimaan positiivisen paineen alla niin sitä parempia tuloksia tulee. Ja kunnon haasteissa sitä nauttii. Mutta toisaalta jos on osoittanut pärjäävänsä monta kertaa niin onko sekään tarpeeksi. Sama juttu harrastusten kanssa. Niiden parissa on hauska viettää aikaa ja antaa kaikkensa sillä hetkellä esim. urheilukentällä, mutta ei sekään ole se juttu.

Meitä pyritään muokkaamaan keskivertotylsyyden suuntaan. Koulussa on ihan leppoisaa viettää aikaa, mutta toisaalta jos haluaa niin voi vasemmalla kädellä tehdä koko kirjan esim. yläasteaikana parissa päivässä läpi ja löysäillä koko loppuvuoden. Opiskeluaikana homma tietysti muuttuu hieman vaativammaksi, muttei kuitenkaan haasteta mieltä vielä kunnolla. Oikein kunnon pohdiskelut tulevat vasta sen jälkeen, kun perehtyy kunnolla reaalimaailmaan. Löytyy yllättävän paljon ongelmia ympäri maailmaa, mihin et keksikään ratkaisua. Kysymys kuuluukin, että hyväksytkö nykytilanteen vai pyritkö muutokseen. Vai onko elämäntyösi oleva joku muu asia. Ei sen tarvitse olla välttämättä niin ihmeellinen asia. Joku voi kerätä itselleen ainutlaatuisen jääkiekkoaiheisen kirjaston ja kokea sen homman niin mielekkääksi ja tärkeäksi, että se antaa sen intohimon, mitä elämässä tarvitsee ja muut elämänasiat vain tukevat sitä.

Seurustelulla en näe olevan minkäänlaista tekemistä tämän kanssa. Toki on mukavaa, jos on joku todella fiksu tyyppi, jonka kanssa haluaa viettää aikaa, mutta pitää osata priorisoida ja se todellinen juttu, mikä voi olla vielä hakusessa, tullee menee seurustelun edelle. Fiksu nainen toki sen ymmärtää. Ei tänne maan päälle ole tultu pelkästään seurustelemaan.

 

[Hemingway]

Tuollaisella päivä kerrallaan tavalla helposti voi ajautua täysin sosiaalipummiksi, koska tuo elämäntapa on hyvin usein sidoksissa hedonistiseen huvitteluun, missä otetaan se kaikki nautinto siitä hetkestä mitä saadaan, mieluiten mahd. pienellä vaivalla.

Yksi onnellisen elämän ehto lienee kyky hahmottaa syy- ja seuraussuhteita ja rakentaa omaa elämäänsä järkevästi ja pitkäjänteisesti. Tällä en tarkoita jatkuvaa neuroottista kontrollointia vaan elämän käytännön ehtojen tunnustamista ja niihin sopeutumista.

Toinen onnellisuutta edistävä tekijä on oppia tunnistamaan hallittavat asiat hallitsemattomista asioista. Mielenterveysongelmista selviytymiseen voi vaikuttaa vain rajallisesti eikä pitkälle levinnyt syöpäkään suo suuria vaihtoehtoja, mutta pienempiin asioihin voi vaikuttaa. Norsu syödään paloina.

Kolmas onnellisuutta tukeva tekijä on uskaltaa tehdä asioita, joista tulee onnelliseksi. Tämä on itselleni helvetin vaikeaa. Vaikka tajuaisinkin erilaisia vaihtoehtoja, niin entisestä uuteen hyppääminen on tuskallisen rasittavaa ja vaivalloista. Ihminen on kai niin turvallisuushakuinen, että hänelle parempi on toistuva pieni paha kuin suuren hyvän tavoittelu. Siksi niitä töihinsä ja elämäänsä **ttuuntuneita riittää.