House of Dragonin 1. kausi on nyt siis taputeltu, joten voisin itsekin hiukan kommentoida. Ensin johdannoksi pari sanaa suhteestani emosarjaan. Eli minulle GoT edustaa lähinnä eräänlaista suuresti rakastamieni kirjojen fanituotetta, jota on ihan viihdyttävää katsella oheistoimintona kirjasarjan seuraavia osia odotellessa. Pidin kyllä erityisesti tiiviisti Martinin teoksiin perustuvista kausista 1-4, mutta taso notkahti kun alkuperäisteoksista alettiin ajautua kauemmas ja etenkin niiden loppuessa kesken. Viimeinen kausi oli sitten suurilta osin pilattu hätäisesti etenevillä juonikuvioilla, loikkivalla hahmonkehityksellä ja epäloogisuuksilla, vaikka hyviäkin hetkiä oli. Kokonaisuutena sarjasta jäi kuitenkin positiiviset fiilikset ja se onkin vakiinnuttanut paikkansa toisena kestosuosikkinani Housen ohella – miltei koko ajan minulla on jommasta kummasta jokin kausi työn alla.
Eli pääsarja on minulle tuttu niin kirjoina kuin tv-show'nakin, mutta olen lisäksi lukenut tuon Fire and Blood -kirjan, johon tämä spin off -rykäisy perustuu. Olihan siinäkin hetkensä, mutta se nyt kuitenkin oli pohjimmiltaan fiktiivinen historiankirja, niin kuin vaikkapa Tolkienin Silmarillion (jota en tosin ole edes lukenut, mutta kuulemani mukaan näin), eikä mikään jatkuvajuoninen kaunokirjallinen teos. Lajityyppinsä edustajaksi Fire and Bloodissa oli kyllä yllättävän paljon huumoria ja tarkemmin kuvattuja kohtiakin – Martin oli nimittäin sulauttanut kirjan osaksi myös muutamia aikaisemmin kirjoittamiaan novelleja, joissa oli perinteisempääkin kerrontaa. Kärryilläkin F&B:ssä pysyi yllättävän hyvin, koska hahmot esiteltiin selkeästi niin ensimmäisen maininnan yhteydessä kuin silloinkin kun heihin viitattiin uudestaan pidemmän tauon jälkeen. Eli ei tuo nyt mitenkään täysin kuivakka, lakoninen ja raskassoutuinen oppikirja sentään ollut, mutta kyllä siinä vilisi vuosilukuja, nimiä ja ylimalkaisesti kuvattuja tapahtumiakin siinä määrin, että oli se melko tiukkaa tekstiä paikoitellen. Juonikuviot olivat kuitenkin itsessään kiinnostavia, joten odotinkin prequel-sarjalta etenkin sitä, että siinä esitettäisiin nuo sinänsä kiehtovat tapahtumat viihteellisemmässä paketissa.
House of Dragonin ensimmäisen jakson käynnistettyäni koin sitten melkoisen järkytyksen, kun tajusin olleeni jälleen kerran aivan kujalla. Eihän tuo sijoittunutkaan ollenkaan siihen ajanjaksoon, mihin olin kuvitellut sen sijoittuvan. Fire and Blood -kirja nimittäin alkaa Aegon Targaryenin Westerosin valloituksesta ja jatkuu siitä 150 vuotta eteenpäin, kun taas House of Dragon käsittelee ainoastaan kirjan loppupuolelle sijoittuvaa Dance of Dragons -selkkausta. Eikä siinä sinänsä mitään, että sarjantekijät olivat halunneet poimia tuosta mammuttimaisesta historiikista vain yhden tapahtumasarjan keskiöön, sillä olisihan jaksoista tullut melkoisia läpijuoksuja, jos koko järkäle olisi yritetty mahduttaa tähän yhteen tuotantokauteen. Olin vain kovasti odottanut pääseväni näkemään Aegonin ja hänen sisartensa Westerosin valloituksen. No ehkäpä siihen päästään sitten tulevilla kausilla, jos sarja ei etene kronologisesti ja jatkoa tulisi enemmän kuin ne tämän selkkauksen käsittelemiseksi vaadittavat neljä kautta. Eikä Dance of Dragonskaan toki mikään pöllömpi aihevalinta ole, vaikka koko sarja keskittyisi pelkästään siihen. Melko pian pääsin siis tuosta sapenkatkuisesta ensireaktiosta ohi.
Ensimmäinen jakso käynnistyi osin turhan hitasti ja osin liian nopeasti. Aluksi tuntui siltä ettei tapahtunut oikein mitään, mutta yhtäkkiä oltiinkin jo syvissä vesissä – ensin Viserysin perhe hajosi sirpaleiksi ja sitten hän nimitti radikaalisti tyttärensä kruununperillisekseen, vaikkei Westerosissa suvaita naispuolisia hallitsijoita. Viserysin vaimon ja poikalapsen kuolema, samoin kuin hänen tyttärensä arvon kohottaminen olisi varmasti aiheuttanut katsojassa vielä suuremmat tunnereaktiot, jos hahmoja ja perheensisäistä dynamiikkaa olisi pohjustettu huolellisemmin. Toki tuo brutaali synnytyskohtaus onnistui nytkin shokeeraamaan ja Rhaenyra-tyttären puolesta taas iloitsi, kun hän sai kauan odottamaansa tunnusta isältään, mutta vieläkin tehokkaampi vaikutus olisi saatu aikaiseksi, jos suuret vastoinkäymiset ja riemut olisivat kohdanneet hahmoja, joihin olisi ehtinyt jo muodostua tunneside.
Aloitus ei siis ehkä ollut aivan yhtä vetävä kuin Game of Thronesissa aikoinaan, mutta kyllä jo tuohon ensimmäiseen jaksoon oli saatu hienosti puhallettua sellaista aitoa GoT:n henkeä. Juonitteluja, valtataisteluja, turnajaisia, väkivaltaa, alastomuutta, salaisuuksia, perheensisäisiä konflikteja, tuttuja paikkoja, tuttuja sukuja, tuttua musiikkia... Kun pilottijakson lopputekstit lävähtivät ruudulle ja vanha kunnon tunnusmusiikki pamahti soimaan, tuntui siltä kuin olisi päässyt matkustamaan aikakoneella menneisyyteen – siihen aikaan kun GoT:n valtakausi oli kukkeimmillaan. Mahtavaa nostalgiaa.
Se minua kyllä hieman ärsytti jo tuossa ensimmäisessä jaksossa, että tapahtumat oli kytketty hieman väkinäisen tuntuisesti emosarjan tapahtumiin. Viserys paljasti siis jakson lopussa tyttärelleen, että Aegonin ajoista lähtien suvussa on kulkenut hallitsijalta perilliselle ennustus siitä, että joskus hamassa tulevaisuudessa koko ihmiskuntaa uhkaa "Pitkä yö" ja ilmeisesti vain Targaryenit voivat silloin pelastaa päivän. Tuo oli siis suora viittaus GoT:n viimeisen kauden tapahtumiin ja Danyn (tai Jonin?) osuuteen niissä. Ennustuksen nimi oli kaiken lisäksi A Song of Ice and Fire, voi huoh. Toisaalta muistan pääkirjasarjasta sellaisen kohdan, että Dany kuuli jonkinlaisen flashbackin aikana edesmenneen veljensä sanovan omaan poikaansa liittyen, että "Hänen on Tulen ja jään laulu". Eli ilmeisesti joku tuon niminen ennustus on Martinin suunnitelmissakin oikeasti ollut ja ehkäpä se liittyy juuri The Long Nightiin ja sen päihittämiseen. Jotenkin tuossa prequel-sarjassa jatkuvat maininnat ko. ennustuksesta tuntuivat kuitenkin jotenkin väkisin väännetyiltä.
Muuten House of Dragon ei kuitenkaan nojannut liian vahvasti alkuperäiseen sarjaan, sillä tietysti kun käsiteltävä aikakausikin oli aivan eri, niin hahmogalleriakin oli aivan toinen. Rhaenyra tosin toi aluksi mieleeni turhan vahvasti Daenerys Targaryenin ihan näyttelijän äänenpainoja myöten. Sillä erotuksella tosin, että minusta Rhaenyra oli paljon persoonattomampi ja Milly Alcock pökkelömäisempi (en tosin ole varma, oliko se ihan tarkoituskin) kuin Dany ja häntä näytellyt Emily Clarke.
Yleisesti sarjassa keskityttiin nimensä mukaisesti lähinnä Targaryenien kuvioihin, mikä toimikin hyvin, sillä GoT tai ainakin ASOIAF tuntui välillä jopa sekavalta, kun keskeisiä sukuja oli ties kuinka paljon ja hahmogalleria venähti valtaviin mittoihin. House of Dragonissa oli siis Westerosin kuningas Viserys Targaryen, kuninkaan veli Daemon, kuningatar Alicent, kruununprinsessa Rhaenyra sekä edellä mainittujen jälkikasvut (Viserysin ja Alicentin lapset Helaena, Aegon ja Aemond, Daemonin tyttäret Baela ja Rhaena, Rhaenyran pojat Jacaerys, Lucerys, Joffrey, Aegon ja Viserys). Lisäksi taustalla häärivät toiseksi keskeisimpänä sukuna Velaryonit (Corlys Velaryon alias See Snake, hänen vaimonsa prinsessa Rhaenys os. Targaryen, heidän lapsensa Laenor ja Laena, Corlysin veli Vaemond). Tuossa olivat nuo pääperheet, joiden lisäksi suht keskeisinä sivuhenkilöinä nähtiin ainakin koura Otto Hightower, Rhaenyran ensirakastaja ser Criston Cole sekä toinen koura Lyonel Strong ja hänen poikansa Harwin (myös Rhaenyran rakastaja) ja Larys. Siinäpä nuo tärkeimmät. Eli kyllähän tässäkin hahmoja piisasi, mutta paletti säilyi kuitenkin niin hahmojen kuin juonenkin suhteen paremmin kasassa kuin GoT:ssa.
Hahmokaarti oli myös selvästi tylsempi kuin alkuperäisessä sarjassa, mutta osa tyypeistä kehittyi kyllä ajan mittaan hieman kiinnostavampaan suuntaan. Viserys ja Daemon olivat aluksi turhan kärjistettyjä hahmoja – toinen nössö ja toinen hullu – mutta sehän toisaalta olikin Targaryenien suvun tunnuspiirre, että heissä ääripäät olivat vahvasti edustettuina. Kun uusi Targaryen syntyy, jumalat heittävät kolikkoa: tuleeko hänestä selväpäinen vaiko mielipuoli. Sekä Viserysistä että Daemonista nähtiin onneksi sarjan mittaan muitakin puolia kuin heidän hallitsevimmat ominaisuutensa. Viserys oli kiltti, mutta toisaalta hän kykeni välillä olemaan yllättävän tiukkana ja lisäksi hän periaatteessa tappoi oman vaimonsa heti pilotissa. Daemon oli julma, mutta toisaalta hän kykeni myös välittämään läheisistään. Monisyisestä henkilökuvauksesta pidinkin erityisen paljon GoT:ssa/ASOIAF:ssa ja tässäkin sarjassa sitä siis onneksi välillä väläyteltiin. Lisäksi sekä Viserysin että Daemonin näyttelijät hoitivat roolinsa mainiosti. Paddy Considine onnistui ilmeillään ja äänensävyillään välittämään hahmonsa poikkeuksellisen kynnysmattomaisen luonteen silloinkin, kun tämä puheli jotain periaatteessa ihan tavanomaista. Matt Damonilla taas on jotenkin niin luihu katse, että hän sopii tuollaiseen ristiriitaiseen rooliin kuin nyrkki silmään.
Daemon oli mielestäni hahmogallerian ainoa miltei GoT/ASOIAF-tasoinen henkilö – hän oli kiehtova persoona kaikessa ristiriitaisuudessaan ja kauden edetessä nähtiin enemmän sitä hänen lämmintä puoltaankin. Viseryskin oli ihan ok, vaikka kuitenkin turhan särmätön omaan makuuni, mutta muista hahmoista ei oikein löytynyt tarttumapintaa. Rhaenyra oli aikahypyn jälkeen hivenen karismattisempi kuin ennen sitä, mutta varsin ankeana ja ilmeettömänä tyyppinä hän säilyi. Silti olin ehdottomasti hänen puolellaan sisällissodassa, sillä Alicentin tuomitsin kaksinaamaiseksi syöjättäreksi jo avausjaksossa, kun hän tuppautui lohduttamaan perheensä menettänyttä Viserysiä ketunhäntä kainalossaan. Tarkoituksena oli vain saada tämä houkuteltua avioliiton satamaan, eikä tuon pyrkimyksen taustalla vaikuttanut mikään aito kiintymys vaan Hightowerin suvun kunnianhimo. Tietysti koko idea oli peräisin Otto-isukilta eikä Alicentilta itseltään, mutta olisihan hän voinut jämptisti kieltäytyä käyttämästä vanhaa miestä hyväkseen, jos olisi ollut suoraselkäisempi hahmo. Eniten Alicentissa ärsytti hänen tapansa katsella koko ajan suurin kauriinsilmin ympäriinsä, ikään kuin hän olisi itse viattomuus (vaikkei ollut). Sitten myöhemmin Alicent kunnostautui melkeinpä pääpukarina sisällissotaan johtaneissa jännitteissä ja erimielisyyksissä; hän antoi piutpaut Rhaenyran sovinnonelkeenä tarjoamalle lohikäärmeenmunalle, uhkasi silpoa prinssi Lucerysin yms... Toki hänessä pilkahteli välillä viitteitä hyväsydämisyydestä ja pitihän hän kaikesta huolimatta huolta hautalerpusta miehestään, mutta silti hahmo oli liian kiero minun makuuni. Rhaenyrasta tuli suoraselkäisempi ja -sukaisempi vaikutelma. Myös seuraavan sukupolven edustajista Rhaenyran lapset veivät voiton. Jacaerys ja Lucerys olivat kieltämättä värittömiä tyyppejä, mutta sentään he eivät olleet mitään GoT:n Joffreyta muistuttavia hirviöitä, kuten Alicentin herrantertut Aegon ja Aemond.
Mitä muihin hahmoihin tulee, Velaryonit olivat tylsimyksiä kaikki tyynni, samoin kuin Rhaenyran ensimmäinen rakastaja Criston Cole, toinen rakastaja Harwin Strong ja toinen koura Lyonel Strong. Otto Hightowerissa ja Littlefinger number 2:ssa (eli Larys Strongissa) oli enemmän väriä, mutta ei juurikaan hyviä puolia. Eli lempparia valitessa ei todellakaan joutunut kohtaamaan samanlaista runsaudenpulaa kuin GoT:ssa.
Siitä huolimatta kauden ensimmäinen kolmannes onnistui pitämään tiiviisti otteessaan, mutta puolivälin tienoilla tapahtui jonkinasteinen notkahdus ainakin omassa katselukokemuksessani. Neljännessä ja viidennessä jaksossa käsitellyt Rhaenyran seksiseikkailut ja avioitumiskuviot eivät jaksaneet ollenkaan kiinnostaa. Sinänsä prinsessan ja kuninkaankaartin ritarin välille pykätty romanssi olisi voinut toimiakin, jos hahmojen välille olisi onnistuttu kirjoittamaan aitoa kemiaa, mutta nyt heidän juttunsa tuntui perustuvan vain lihan iloihin eikä mitään syvällisempää dialogia kuultu muutamaa ylimalkaista repliikkiä lukuun ottamatta. Toki heidän juttunsa kautta meille esiteltiin Rhaenyran luonteen kevytkenkäinen puoli, mutta muuten mitään ei olisi menetetty, jos tuo sivujuonne olisi jätetty kokonaan pois. Nuo jaksot (nelonen ja vitonen) olivat muutenkin tasapaksua settiä niin tapahtumien kuin myös dramatiikan kannalta. Tuossa vaiheessa parhaat nostalgiahuurutkin alkoivat jo menettää tehoaan ja olisi kaivannut niiden lisäksi jotakin muutakin. Havahduin siihen, että mitään todella merkittävää ei oikeastaan ollut tapahtunut pilottijakson jälkeen eikä valtaistuinpeli ollut vielä edes pyörähtänyt käyntiin koko komeudessaan. Mitään dramaattisia käänteitäkään ei ollut Viserysin vaimon ja hänen poikansa kuolemien jälkeen tullut, eikä edes dramaattisten käänteiden uhkaa sen jälkeen kun Daemon oli ollut kolmosjaksossa hengenvaarassa Astinkivillä (ja pelastunut epäuskottavasti kuin ihmeen kaupalla). Vitosjakson loppupuolella hommat alkoivat kuitenkin jälleen kiinnostaa, kun hääjuhlat kääntyivät tyypilliseen GoT-tyyliin verilöylyksi. Vähän ehkä tuli semmoista Red Wedding -fiilistä, mutta se ei ollut mitenkään huono asia ollenkaan.
Kauden jälkimmäisellä puoliskolla vauhti alkoi onneksi hiukan kiihtyä ja kierrokset kasvaa. Jo kutosjakso oli varsin onnistunut: saatiin lisää väkeviä käänteitä, kohtauksia ja lohikäärmeitä, uuden sukupolven edesottamukset kiinnostivat ja isyyssotkukin toimi ihan hyvin, vaikka olikin melkoinen toisinto Cersei Lannisterin lapsiin liittyvästä vastaavanlaisesta. Kyllähän noita isyyssotkuja saattaa kuitenkin oikeastikin aina silloin tällöin tapahtua, joten en pitänyt toistoa mitenkään häiritsevänä – ei mitään uutta auringon alla ja niin poispäin. Jakso onnistui koskettamaan (tuli vähän suru puseroon niiden nuorten Targaryenien puolesta, jotka eivät vielä olleet onnistuneet hautomaan tahi kesyttämään loharia), jännittämään (etenkin Aemondin lohikäärmeenkesytysyritys sekä Criston Colen ja Harwin Strongin tappelu), järkyttämään (erityisesti Laenan ja Strongien karrelle palaminen) ja karmimaaan (Larysista kehkeytyi tässä jaksossa melkoisen creepy tapaus).
Seitsemäs jakso oli kauden jännittävin: Aemondin ensiratsastus tarunhohtoisella Vhaegarilla ja siitä seurannut lasten välinen hengenvaarallinen kärhämä nostattivat katsojankin sykkeen yli sataan. Jännityksen luomiseen ei tarvita mitään pitkitettyjä ja massiivisia taistelukohtauksia, vaan tällaiset intensiiviset hahmojen (tai hahmon ja lohikäärmeen) välisille jännitteille rakentuvat rykäisyt toimivat ehdottomasti parhaiten. Pidin myös jakson lopusta, kun Rhaenyra ja Daemon saivat viimein toisensa vuosikausien odotuksen jälkeen.
Kasijakso taas edusti kauden koskettavinta antia, kun Targaryenin perhe kokoontui todennäköisesti viimeistä kertaa saman pöydän ääreen haudan partaalla vaappuvan kuninkaan toiveesta. Muutoin jaksossa keskityttiin erityisesti Driftmarkin perimyskysymykseen, mikä tuntui ehkä hieman turhalta sivujuonteelta, vaikka kyllähän sekin toki rautavaltaistuinpeliin limittyi. Viserysin viimeinen istunto oli varsin vaikuttava kohtaus – kaikki kuvittelivat hänen olevan jo täysin pelistä pois, mutta tyttärensä hartaasta pyynnöstä kuningas kokosi viimeiset voimanrippeensä ja nousi puolustamaan tyttärenpoikansa oikeutta Driftmarkin herruuteen. Tuli oikein kylmät väreet.
Ysijaksossa odotin mähinöiden eskaloituvan oikein kunnolla ja aluksi niin näytti käyvänkin, mutta reippaan lähdön jälkeen jakso alkoi polkea paikallaan ja näytti jo jäävän vähän piippuun. Shokeeraava lopetus pelasti tilanteen ainakin dramatiikan osalta, vaikka olikin periaatteessa juonen kannalta melko turha. Nähtiin kuitenkin, että eipä tuo Rhaenyskaan ihan turha tyyppi ole, vaikka kyllä hän olisi mielestäni voinut niitata jonkun keskeisenkin hahmon tuossa rytäkässä. Muutoin jaksossa keskityttiin erityisesti Alicentin kehitystarinaan. Huomasin tuominneeni hahmon aiemmin liian hätäisesti, sillä ei hän ilmeisesti ollutkaan koskaan suoranaisesti juonitellut miehensä ja Rhaenyran selän takana kruununperijän muuttamiseksi, vaan alkoi ajaa asiaa vasta sen jälkeen kun oli tajunnut väärin Viserysin viimeiset sanat. Alicent osoitti yllättävää suoraselkäisyyttä ja laupeamielisyyttä, kun hän järkyttyi isänsä ja kumppaneiden ilmeisesti jo vuosikausia jatkuneesta suhmuroinnista, ja lisäksi vastusti prinsessa Rhaenyran surmaamista. Loppua kohden Alicent otti onnistuneesti niskalenkin isästään ja nousi itse päättämään asioista. Hieno juttu, mutta ehkäpä tuota Alicentin kehittymistä pelkästä pelinappulasta itsenäiseksi toimijaksi olisi voitu pohjustaa vähän huolellisemmin. Toki Viserysin kuolema ja Aegonin nimittäminen seuraajaksi olivat melkoisia mullistuksia hänen elämässään ja antoivat varmasti pontta muutokselle, mutta vähän liian hätäisesti tuo äkkikäännös silti tapahtui.
Lopetusjaksossa päästiin viimein itse asiaan – ainakin melkein. Olihan sitä jo odotettukin. Mitään hurjia sotakohtauksia tuossakaan jaksossa ei tosin nähty, mutta sellaisia en välttämättä kaipaakaan. Rhaenyran ja Alicentin poppoiden välinen valtaistuinpeli pyörähti joka tapauksessa kunnolla käyntiin. Silmäpuoli Aemondin ja Luceryksen välinen takaa-ajokohtaus edusti kauden jännittävintä antia eikä onneksi ollut yhtään liian pitkitetty. Rhaenyran ponnettomuus ja karismattomuus ärsytti erityisesti tässä jaksossa. Ei noin epävalovoimainen tyyppi saisi oikeasti ketään seuraamaan itseään. Daemonista meni myös vähän maku siinä kuristuskohtauksessa. Aiemmin olin antanut itseni ymmärtää, että hän on läheisiään kohtaan lempeä, vaikka saattaa muille mulkkuillakin, mutta eipä sitten näköjään.
Sitten vielä muutamia yleisiä havaintoja. Vähän erikoinen ratkaisu, että vasta kauden lopussa alkoivat kunnon kähinät, eikä oikeastaan silloinkaan jos ”kunnon kähinöillä” tarkoitetaan suoranaista sotaa. GoT:ssakin jännitteet toki eskaloituivat varsinaiseksi sodaksi vasta kauden loppupuolella, mutta valtaistuinpeli ja pääsukujen väliset konfliktit pyrähtivät kaikessa komeudessaan käyntiin heti ensimmäisessä jaksossa tai itse asiassa jo ennen sitä. Muistaakseni niinkin aikaisin kuin pilottijaksossa Jaime paiskasi Branin alas ikkunasta, mikä ymmärrettävästi kiristi jo tunnelmat äärimmilleen, vaikkei kenelläkään ollut tuolloin varmuutta syyllisen henkilöllisyydestä. House of Dragon season 1 puolestaan oli enemmän sellaista pitkitettyä johdantoa kuin mikään itsenäisesti toimiva kokonaisuus, mikä oli vähän erikoista siinä mielessä, että eihän mahdollisesta jatkosta ollut mitään varmuutta vielä kautta tehtäessä. Tarina olisi jäänyt melkoiseksi torsoksi, jos olisi nähty vain tämä ensimmäinen kausi. Sinänsä pidän huolellisesta tapahtumien pohjustamisesta, mutta House of Dragon lähti kyllä tavallaan turhankin hitaasti liikkeelle – etenkin kauden ensimmäinen puolisko eteni hituraisesti nimenomaan juonenkuljetuksen suhteen, vaikka ajallisesti loikittiinkin suurin harppauksin eteenpäin. Alkuperäisteos lienee ollut haastava tässä suhteessa, kun siinäkin on varmasti ollut tuo vuosikymmeniä käsittävä pohjustusosuus ennen varsinaisen Dance of Dragonsin leimahtamista, eikä sitä ole haluttu jättää sarjasta poiskaan. Eli sinänsä ihan ymmärrettävää, että kausi eteni toisaalta (juonellisesti) turhan hitaasti ja toisaalta (ajallisesti) turhan nopeasti, mutta osin siitäkään syystä tämä ei yltänyt GoT ensimmäisten kausien tasolle.
Eli spin-offin avauskauden pääasialliset heikkoudet GoT:iin verrattuna olivat, että hahmogalleria oli tasapaksumpi (Daemonin lisäksi itselleni ei noussut muita suosikkihahmoja, mutta toisaalta yhtäkään Joffreyn, Cersein tai Ramsayn kaltaista inhokkiakaan ei muodostunut, vaikka Aegonissa ja Aemondissa olikin hieman yritystä siihen suuntaan) ja että juoni lähti hituraisesti käyntiin. Muita miinuksia GoT:n rinnalla oli ainakin, että huumoria oli huomattavasti vähemmän, asetelmat olivat mustavalkoisempia ja shokkikäänteitä vähemmän. GoT:ssahan erityisesti Tyrion oli melkoinen vitsiniekka ja muutenkin dialogissa oli huumoria ihan kiitettävästi, kun taas House of Dragonia katsoessa en muista hymähtäneeni kertaakaan. Asetelmien mustavalkoisuutta oli toki hieman yritetty häivyttää keksimällä Alicentin poppoolle jonkinlainen syy vallankaappaukselle ja ainakin Alicentiin itseensä oli hahmonakin yritetty pykätä vähän harmaan eri sävyjä – vaikken itse hänelle lämmennytkään –, mutta vaikea uskoa että kukaan katsoja tämän ensimmäisen kauden perusteella kannattaisi vihreitä. Yllätyskäänteitä oli muutamia – ainakin Strongien palaminen, Laenan itsari ja Luken joutuminen lohikäärmeen repimäksi. Noissa kuolo korjasi kuitenkin sen verran yhdentekeviä hahmoja, että shokkiefekti ei toiminut täydellä teholla, vaikka tapahtumat itsessään dramaattisia olivatkin. Lyonelia, Harwinia, Laenaa ja Lukea olisi voitu esitellä vähän perusteellisemmin ennen heidän kupsahtamistaan. Taas alkuperäismateriaali lienee aiheuttanut haasteita, kun siinä on sivuhahmoja ja muutenkin asiaa niin paljon, että kaikkea on vaikea saada mahtumaan sarjaan siinä laajuudessa kuin olisi suotavaa. Sitä paitsi muutenkin soimasin sarjaa liian hitaasta juonenkuljetuksesta ja sehän olisi hidastunut vielä entisestään, jos olisi pysähdytty rakentamaan vaikkapa noiden sivuhahmojen persoonaa syvemmin. Silti edes muutama lisäkohtaus esim. Laenan ja Daemonin yhteiselosta olisi tehnyt poikaa.
Parasta sarjassa oli vanhan kunnon GoT:n hengen lisäksi se, että visuaalisesti ja auditiivisesti se oli loistava, joskin lohikäärmeet näyttivät välillä hieman epäuskottavilta. Aikahypyt eivät itseäni pahemmin häirinneet – sekavammalta tuntuisi jos tulisi vaikka pitkiä takaumia menneestä tai kuljetettaisiin kahta eri aikatasoa rinnakkain, mutta tämä sarja on toistaiseksi edennyt sentään kronologisessa järjestyksessä ja siirtymät ajassa eteenpäin on toteutettu ihan luontevasti. Se vain ihmetytti, että vaikka ajassa hypättiin vuosikausia eteenpäin, esim. hahmojen väliset jännitteet eivät olleet edenneet mihinkään suuntaan. Toistuvat näyttelijävaihdokset ja siitä seuranneet muutokset hahmojen ulkoisessa olemuksessa eivät hiertäneet minua, sillä kukaan noista myllerrettävistä henkilöistä (Rhaenyra, Alicent, Aegon, Aemond, Jacaerys, Lucerys) ei erityisemmin tehnyt minuun vaikutusta nuorena versiona – eikä kyllä sen paremmin vanhempanakaan. Toisaalta voisi argumentoida, että hahmoihin ei muodostunut tunnesidettä juuri siksi, että heidän ilmiasunsa pistettiin useaan otteeseen uuteen uskoon. Mene ja tiedä, ehkä tuollakin oli oma merkityksensä, mutta ei heitä muutenkaan ollut mielestäni kirjoitettu kovin mielenkiintoisiksi tai sympatioita herättäviksi.
Nyt itselläni on vain sellainen dilemma, että Fire and Blood -fiilikset nousivat ja tekisi mieli lukaista kirja uudestaan, mutta silloin tulisin spoilanneeksi itseltäni sarjan tulevien tuotantokausien juonikuviot. Tällä hetkellä tilanne on sellainen, että en muista kirjasta muuta kuin joitain yksittäisiä välähdyksiä, enkä esim. sitä kuka voitti tuolloin rautavaltaistuimen (tosin muistan joitakin hahmoja, jotka eivät ainakaan voittaneet). Saa nähdä mitä teen, mutta joka tapauksessa viihdyin House of Dragonin ensimmäisen tuotantokauden parissa ihan hyvin.